Kaksplus.fi

MENU

maanantai 29. syyskuuta 2014

Raskas rakkaus.

Kirjoitin tämän tekstin eräänä iltana kun mua ahdisti. En ole sen jälkeen lukenut sitä läpi, koska halusin sen kuvastavan juuri senaikaista fiilistä. Teksti voi siis olla sekava, toistaa itseään sekä sisältää kirjoitusvihreitä
 (Joita täällä muutenkin kyllä aina on ;))

Äitys on parasta mitä mulle on koskaan tapahtunut. Äiti on maailman paras ammatti, lapseni on maailman ihanin ja voisin vain hehkuttaa tätä koko hommaa. Kuitenkin on siinä myös miinuspuolensa, rakastaminen on välillä niin raskasta.

Rakkaus on maailman ihanin asia. On ihana rakastaa toista ihmistä niin, että sydän meinaa pakahtua. Välillä kun katson Elviraa, tuntuu että sydän heittää volttia ja kyyneleet nousee silmiin; niin paljon mä häntä rakastan.

Äidinrakkaus on ihanaa mutta tuo mukanaan myös paljon kamalaa. Nimittäin menettämisen pelko ja siihen liittyvät ajatukset. Kun sä rakastat jotakin ylikaiken, tekee pahaa edes ajatella että se jokin vietäisiin sulta pois. Ajattele mielesässi suurin ahdistus mitä sulla on koskaan ollut. Kertaa se miljoonalla niin saat sen ahdistuksen mitä äiti kokee edes ajatuksesta menettää lapsensa. Saatika jos niin käy, kai siihen sitten kuolee. Ainakin sisäisesti.

Joka kerta kun Iltalehden tai äityleiden otsikot viittavaat lapsen kuolemaan tai sairastumiseen, yritän sulkea silmäni. Nämä uutiset saavat mut vääjäämättä ajattelemaan että jos sen tuntemattoman ihmisen tilalla olisikin minä ja Elvira. Pala nousee kurkkuu, sydän jättää muutaman lyönnin välistä ja meinaan purskahtaa itkuun. Ihan pelkästä ajatuksesta. Siksi en tahdo näitä uutisia nähdä, ne tuovat surulliset ajatukset päähäni.

Äitiys on muuttanut mua ihan kamalasti ja yksi mistä sen huomaa on nämä uutiset. Ennen äidiksi tuloa pystyin lukemaan lasten kuolemiin ja sairastumisiin liittyvät uutiset, ajatukset olivat surullisia mutteivat kuitenkaan sen ihmeellisimpiä. Pääsin uutisista yli sen enempää murehtimatta. Life sucks ja sitä rataa. Äidiksi tulon jälkeen kaikki on kuitenkin nyt toisin.

Rakastan rakastaa Elviraa niin että sydän pakahtuu mutta en todellakaan rakasta sitä tunnetta mikä menettämisen pelko saa mussa aikaan .Toisaalta, kai sekin kuuluu äitiyteen ja on osa sitä äidin rakkauta. Siltikin, juuri näiden asioiden takia rakastaminen on välillä kovin raskasta ja stressaavaa. On raskas rakastaa jotakin niin paljon että hänen puolestaan voisi kuolla. On raskasta tuntea niin suurta rakkautta että sitä on mahdotonta yrittää selittää. Sitä ei voi selittää, se pitää kokea. Tämä kaikki on niin kovin raskasta välillä. Mutta kuitenkin sen arvoista ja hieman enemmänkin. Äitiys ottaa, äitiys antaa. Antaa triplasti enemmän kuin ottaa, se on varmaa. Välillä on raskasta rakastaa mutta se on sen arvoista. Päivääkään en vaihtaisi ja jos muutaman ahdistuksen koen tämän rakkauden rinnalla niin hyväksyn sen. Niin palkitsevaa tämä on.


15 kommenttia :

  1. Tämä teksti olisi voinut olla mun oma, niin paljon siihen samaistun. Oon miettinyt usein ihan samoja asioita. Oon ihmetellyt miten jotain voi rakastaa niin paljon. Luulin aina ettei ihminen voi enää enempää tuntea kun mitä tuntee omaa puolisoaqn tai rakasta lemmikkiään kohtaan tuntee, kunnes se oma lapsi syntyi. Tuntuu kun sydän räjähtäis. Ihan järjetöntä, se nimenomaan pitää itse kokea ei sitä voi selittää. Huokaus :)

    Http://matkalla-aitiyteen.blogspot.fi

    VastaaPoista
  2. Voin niin samaistua tohon uutisjuttuun, nimittäin mä oon aina ollut huono seuraamaan uutisia, mutta nyt äitiyden myötä en enää edes tykkää katsoa uutisia, koska kaikki negatiiviset uutiset saa mut pelkäämään, että mitä jos mun vauvalle tai mulle käy jotain. Ihan vaan kaikki sotimisetkin on niin surullisia, kun mietin onko siellä vauvoja ja miltä tuntuisi asua siellä sodan keskellä. Pahinta on kuitenkin henkilökohtaiset surulliset vauvoihin/lapsiin kohdistuvat tarinat, jotka ahdistaa niin paljon etten haluais ees nähdä mitään semmosia. Niin paljon tää valtava rakkaus voi saada pelkäämään.

    VastaaPoista
  3. Mä en oikeastaan ole edes antanut itseni miettiä mitään menetykseen liittyvää, vaan heti jos jonkinlainen pelko on hiipinyt mieleen niin oon sulkenut sen samantien mielestä pois. Sen verran kylmät väreet menee jos alkaa ajattelemaankaan. Täytyy vaan nauttia tästä hetkestä, että kaikki on juuri nyt hyvin :)

    VastaaPoista
  4. Hyvä kirjotus, näinhän se on! Mulla oli varsinkin Pimun raskausaikana ihan hirvee menettämisen pelko, en tiedä mistä se kumpus sillä J:n raskaudessa se ei ollu niin vahvana. Mulla oli kokoajan tunne että joku olis pielessä tai jotain sattuis raskausaikana, mutta onneks tuntemukset oli vääriä.

    VastaaPoista
  5. Jotenkin niin koskettavasti kirjoitettu, ja tiedän kyllä mitä tarkoitat. Aiemmin suhtauduin ehkä jopa kyynisesti kaikenlaiseen uutisointiin ja kohtaloihin. Mutta sitten... Minusta tuli äiti ja koko maailmani muuttui. :) Nyt yritän sulkea silmäni noilta ikäviltä jutuilta ja olla onnellinen, että omat asiat ovat niin hyvin.

    http://pikku-bambin.blogspot.fi/

    VastaaPoista
  6. Täällä myös kohtalon toveri! Ennen omaa lasta "tykkäsin" katsoa ja kauhistella Elämä lapselle-konsertin pieniä potilaita mutta nyt jätin tämänkin tänä vuonna kokonaan välistä.. voi sitä ahdistuksen määrää jos olisin television päättänyt aukaista.

    VastaaPoista
  7. Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja siitä kun jaoitte omat kokemuksenne sekä tuntemuksenne! <3 ihana huomata etten ole ajatukseni kanssa yksin! Tämä ajatusten ja kommentien jakaminen on bloggaamisen paras juttu, kiitos teille! <3

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3