Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Unelma-ammattina äitiys.



Sunnuntai aamu. Makaan sängyssä ja raotan silmiäni. Aurinko paistaa ulkona ja on mun vuoro nukkua pitkään tänään. Katson kello, 8:47. Ennen myöhää nukkuminen tarkoitti vähintään kello kymmentä, välillä jopa puoltapävää. Nykyään on hyvä jos uni riittää yhdeksään saakka. Eikä mikään ihme,meninhän eilen nukkumaan 21:15. Lauantai iltana. Mä olen niiiiin äiti.

Olin eilen yhden hyvän ystäväni tupareissa piipahtamassa. Kun kello löi seitsemän illala, päästin ensimmäiset haukotukset. Ja koti ikäväkin painoi jo hieman vaikka olin vasta pari tuntia ollut reissunpäällä. Mietin miten ihmeessä sitä joskus on jaksanut remuta ja bilettää aamuyöhön saakka, mennä nukkumaan sitten kun uusi päivä paistaa. Vaikka seura ja ruoka oli todella hyvää tunsin oloni jotenkin ulkopuoliseksi. En nää itseäni enää istumassa viini tai sidukka lasi kourassa pikkuhiljaa humaltumassa. Sen sijaan nään itseni vääntämässä pitsaa koko perheelle lauantai iltana kello seitsämän jonka jälkeen painumme koko perheen voimin saunan kautta maate. Nuoresta iästä huolimatta tunnen itseni välillä niin vanhaksi perheen äidiksi, ja olen todella ylpeä siitä.



Usein kun puhutaan "mammautumisesta" viitataan sillä johonkin negatiiviseen. Nainen unohtaa kokonaan itsensä ja minuutensa kun pyöräyttää maailmaan pari pilttiä. Ollaan vaan kotona ja oma sosiaalinen elämä kärsii, eletään vain lasten aikatauluilla ja ehdoilla. Mutta miksi tämä otetaan aina negatiivisesti? Jos tahdot olla ensisijaisesti äiti etkä kukaan muu, olen se "nuhjaantunut pieruverkkarimutsi".

Mä olen äiti joka ei juurikaan kaipaa omaa aikaa. Työpäivän jälkeen on ihana keskittyä Elviraan enkä voisi kuvitellakkaan lähteväni illalla vielä omiin harrastuksiin tai menoihin. Vaikka olen todella kiinni lapsessani ja annan kaiken aikani hänelle, en koe että olen kadottanut itseni äitiyteen. Päinvastoin, musta on kasvanut äiti. Kun ensi kerran näin tuon pienen ihmeen, mä koin jonkinlaisen ahaa elämyksen: tää on just sitä mitä mä haluan tehdä. Jos nyt täyttelisin lapsuuteni ystävänkirjoja, tulisi kohtaan unelma-ammatti: Äitiys.

Mua ei haittaa vaikka viikonloput menee kotiaskareissa ja hoplopissa. Paljon parempaa kuin yömyöhään juhliminen tai shoppailu kaikessa rauhassa. Mä rakastan kaikkea äitiyteen liittyvää ja on ihan mahtavaa että saan olla äiti koko loppuelämäni. 20 vuotta elin omaa elämääni mutta tästä eteenpäin elän sitä jotain muut varten. Ja mikä upeampaa, kohta heitä on kaksi. 

Välillä mammautuneinkin äiti tarvitsee hengähdystaukoa arjesta, myös minä. Välillä se voi olla lähikaupassa käynyi ihan yksin tai koiran kanssa ulkoilu. sen pienen hetken jälkeen jaksaa taas olla täysillä siinä ajessa mukana, antaa ja tehdä kaikkensa jotta penella ihimisellä on hyvä lapsuus. Voi olla että joskus löydän taas palan sitä vanhaa Lauraa ja irrottaudun enemmän tästä perheenäiti roolista, mutta tällä hetkellä tuntuu että mä olen juuri siinä missä pitääkin ja teen sitä mitä parhaiten osaan: olen äiti.


4 kommenttia :

  1. Ihana teksti! Oon aivan samaa mieltä!:)
    T. 15 kk pojan täysin mammautunut äiti

    VastaaPoista
  2. Ihan kun mun kirjottama teksti, eikä oo eka jonka kohdalla näin pääsen toteamaan :D Meillä on 1,5v tyttö ja sama laskettuaika about, olimme miehen kanssa pe-la lapsivapaalla, mentiin yhden lempibändini keikalle baariin. Oli ihan hauskaa, mutta parasta tässä vapaassa oli se, kun sain siivota tytön huoneen vaatekaapin rauhassa!! :D T:mammautunut 24v. (Laitan kommenttini Henna-nimellä niin tunnistat ehkä että sama tyyppi taas kirjottelee :D)

    VastaaPoista
  3. Minulla on ihana lapsi. Hänellä on varmasti hurjasti suurempi sydän, kuin monella oikeasti kiltillä aikuisella.
    Sinne sydämeen mahtuu paljon. Liian paljon pienen lapsen käsiteltäväksi.
    Minä olen ylpeä pojastani.
    Niinäkin hetkinä, kun hän on pahimmillaan.
    Hän uskaltaa näyttää tunteensa, hyvässä ja pahassa.
    Hän on erilainen lapsi.
    Hänellä on oppimisvaikeuksia.
    Hänellä on vaikeuksia kontrolloida tunteita.
    Mutta kenelläpä ei olisi?
    Hänellä on taipumus agressiviisuuteen.
    Minä olen joutunut joustamaan uskomattomia määriä poikani vuoksi. Ja tulen tämän tekemään vastakin.
    Minä olen leijonaemo, kun tulee kyseeseen poikani hyvinvointi.
    Minä en anna minkään satuttaa lastani. Minä tulen kävelemään tulisilla hiilillä hänen edellään, raivaamaan hänelle vähän helpomman polun aina siihen päivään saakka, jolloin hän on jo niin iso poika, että asiat kääntyvät ja hän raivaa polkua minulle.
    Siihen hetkeen on vielä pitkä aika.
    Onneksi.

    Minulla oli haave.
    Minä tiesin jo ennalta että tämän haaveen eteen joutuisin tosissani uhrautumaan. Ponnistelemaan. Poikani vuoksi.
    Mutta minä taistelin. Minä saavutin. Ja minä menetin.
    Ei minua se haittaa. Minä olen äiti.
    "Minä suojelen sinua kaikelta", sanoin pojalleni.
    Minun haaveeni oli osata tehdä omilla käsilläni sitä, mihin vain mahdollisesti kykenisin.
    Se oli kivaa. Minä pidin siitä.
    Silti jouduin kohtamaan lähes ivan omaista käytöstä muilta aikuisilta,kouluttajiltani, lapseni takia.
    Minä uhraan lapseni eteen kaikkeni.
    Minä en ole valmis pyytäämään anteeksi sitä, että yksi minun lapsistani on erilainen kuin muut.
    Minun ei kuulu polvistua ihmisten edessä ja pyytää anteeksi sitä, että minulla on erityislapsi.
    Ei.
    Minä voin haudata omat unelmani.
    Miksi?
    Koska minun tehtäväni on olla äiti.
    Kannattaa poikaani tässä elämän tuomissa myrskyissä.
    Katsoa ja vahtia, että poikani on se, joka ei tule koskaan häpeämään sitä mitä on.
    Hän on erilainen. Kyllä.
    Mutta hän on sata kertaa parempi kuin yksikaan niistä, jotka ovat minut maihin lyöneet elämäni varrella.
    Mutta minä nousin aina.
    Aina minä nousin ja jatkoin.
    Potkin tielleni osuneet esteet aina sivuun ja tein uuden tien.
    Joka ikinen kerta.
    Suljin ovia jopa edestäni.

    Minun äidilläni ei ollut minulle aikaa.
    Minulla ei ollut äitiä hädän hetkellä.
    Minun äiti ei lohduttanut.
    Ei ottanut syliin.
    Ei kuivannut kyyneleitä ja sanonut että kaikki järjestyy
    Pahimmillaan minä pelkäsin äitiäni.
    Minä en halua koskaan olla samanlainen.
    En halua sysätä lastani seinäruusuksi omiin ajatuksiinsa takertuneena yksin keskelle elämän pyörteisiin, aikuisen kenkiin aivan liian aikaisin.
    Minun äiti laittoi aina ja ikuisesti omat mielitekonsa minun edelleni. Ja minä painotan sanaa aina.
    Minä en sitä tee.
    Minä olen jo paikkani elämässä löytänyt. Minun kuuluu tukea lastani ja lapsiani.
    Minun kuuluu olla siinä, lasteni kuuluu nähdä kasvoistani se onni ja rakkaus mikä minussa asuu vain koska minulla on heidät.
    Minun on aika keskittyä siihen, mitä olen opiskellut jo kohta 17 vuotta.
    Tällä alalla ei ammattinimikkeitä jaella, ei saa stipendiä, ei palkkaa, eikä aina edes kiitosta.
    Tämä on ala, mistä sinut muistetaan jos muistetaan.
    Minä olen Äiti.
    Minulla on ihana erityinen lapsi.

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3