Kaksplus.fi

MENU

maanantai 28. syyskuuta 2015

Kaksi vuotta äitinä.


Elvira täyttää ensi viikolla kaksi vuotta. Kaksi vuotta mä olen rämpinyt äitiyden ihmeellisessä, ihanassa ja välillä jopa hieman kauhistuttavassa maailmassa. Kaksi vuotta olen mokaillut, virheiden kautta oppinut ja parhaani tehnyt. Nämä kaksi vuotta ovat olleet täynnä touhua ja tohinaa. Valvottuja öitä, eipäsjuupas väittelyitä, vaippoja mutta ennen kaikkea sitä tärkeintä; rakkautta. Takana on kaksi vuotta, kaksi lasta enkä onnellisempi voisi olla. Vaikka hieman kieltämättä väsyttääkin.

Mä olin ennen Elviran syntymää ajatellut ja päättänyt millainen äiti musta tulisi. Näin minä aion toimia lupaukset ja päätökset ovat kuitenkin jouduttu pyörtämään monta kertaa ja olen tullut siihen tulokseen ettei äitiyttä voi todellakaan suunnitella. Äitiys kasvaa ja kehittyy lapsen kanssa samaa tahtia ja luulen ettei kukaan ole koskaan valmis äiti. 

Äitiys on tähän saakka ollut elämäni parhainta ja pahinta aikaa. Se stressin määrä mitä reilu kolme kiloinen tuo tuollessaan on jotakin aivan uskomatonta. Ja mulla se on tällä hetkellä (tai oikeastaan koko loppu elämäni) kaksinkertainen. Huolet ja murheet saivat äitiyden myötä aivan uudet käsitteet eivätkä ne "kuka ryyppää tänään mun kanssa" tai "miksi mä olen sinkku" murheet ole kuin kärpäsen kakkoja näihin huoliin verrattuna. Toivo parasta, pelkää pahinta mutta elä silti hetkessä. Helpommin sanottu kuin tehty.

Huolet ja murheet siis suurenivat kaksi vuotta sitten mutta niin suureni myös se kaiken asioiden kuningas; rakkaus. Ennen äitiyttä mulla ei rehellisesti sanottuna ollut hajuakaan mitä rakkaus tarkoittaa ja miltä se tuntuu. En toki väitä ettenkö ennen äitiyttä ketään olisi koskaan rakastanut mutta sana rakkaus sai silti aivan uuden merkityksen. Ei nimittäin ole mitään sen vahvempaa kuin se äidinrakkaus. Äidinrakkaus on jotain niin uskomattoman puhdasta ja ehdotonta että sitä ei voi käsittää ennenkuin sen kokee. Äitiyden myötä ymmärrän ja tunnen mitä kuolisin sun puolesta tarkoittaa.

Äitiydessä vaikeinta mulle on ollut hyväksyä ne negatiiviset tunteet. On vaikea hyväksyä että se meikäläisen pikkupiltti voi olla samalla se maailman rakkain ja rasittavin. Oma lapsi on joskus niin perkeleen raskas ja rasittava ja se on oikeesti ihan okei. On ihan okei myöntää että tänään vitutti olla äiti ja on ihan okei myöntää että tarvitsee hengähdystaukoa äitiydestä. On ollut vaikea myöntää itselleen että aina ei vaan jaksa ja se on ihan okei. Se ei tee musta yhtään sen huonompaa äitiä.

Nämä kaksi vuotta äitinä on opettanut mulle ihan uskomattoman paljon asioita niin itsestäni kuin lapsistanikin. Yksi suurimmista mysteereistä on edelleen se, miksi me äidit olemme niin kaikkitietävän raadollisia toisillemme ja kasvatustavoillemme? Edelleen mulle mysteeri on se, mihin naisten käytöstavat ja kyky kommunikoida kiltisti katoaa kun kyse on lapsista tai äitiydestä. Näitä mysteereitä tuskin tulen koskaan ratkaisemaan ja se asia on kai vain hyväksyttävä.

Kaksi vuotta äitinä on ollut jotain hyvin raskasta mutta rakasta. Sekuntiakaan en näistä kahdesta vuodesta vaihtaisi vaikka välillä päätä voisi lattiaan hakatakkin. Koko teksti yhteen lauseeseen tiivistettynä kuuluisi näin: Kaksi vuotta äitinä on elämäni rakkainta ja raskainta aikaa. 

Palaan melkein joka ilta ennen nukahtamista näihin hetkiin ja tunnelmiin. Kun sä ensimmäisen kerran saat lapsesi syliin, vau!<3

4 kommenttia :

Kiitos kun kommentoit <3