Kaksplus.fi

MENU

maanantai 19. lokakuuta 2015

Tällä kertaa en anna baby bluesille valtaa.

Elviran ensimmäiset kuukaudet menivät aivan sumussa. En muista niistä jälkikäteen juurikaan mitään. Meidän esikoinen oli maailman helpoin vauva joka alle 2 kk iässä alkoi nukkumaan 10-12 tunnin yöunia ilman heräämisiä. Viihtyi hyvin yksinään lattialla eikä itkenyt ellei syytä ollut. Vatsavaivoja vauva-aikana oli tasan kerran tai korkeintaan kaksi. Silti koin olevani todella väsynyt ja nuutunut koko ajan. Jälkikäteen olen tajunnut vaipuvani silloin pieneen baby bluesiin vaikka jaksoin aina hymyillä ja sanoa kaiken olevan hyvin. Ja olihan mulla koska en mihinkään masennuksen asti koskaan vajonnut. Olen päköpää joka pärjää aina, tai ainakin yrittää. En ikinä kertonut kenellekkään mitä tunsin, olin vihainen ja tappelimme Tinon kanssa paljon. Neuvolassa kysyttiin joka kerta miten jaksa. Ihan hyvin vastasin hymyillen. Olen luonteeltani sellainen että ajattelen viimeiseen asti positiivisesti ja pyrin keskittymään vain hyviin asioihin. Mun on ihan helkutin vaikea myöntää ettei kaikki olekaan pelkkiä sateenkaaria ja vaaleanpunaista hattaraa. Tämä oli yksi syy miksi vajosin baby bluesin pauloihin.

Esikoinen äitinä tunsin suuria paineita äitiydestä ja siitä, miten mun tulisi olla mahdollisimman täydellinen. Vihaan epäonnistumista ja vielä enemmän sen myöntämistä. En pystynyt myöntämään että tarvitsin myös omaa aikaa ja ihan oikeasti halusin tehdä jotain muutakin kuin olla vauvan kanssa kotona. Mulla oli mielikuva miten pienten vauvojen äidit hehkuvat sitä onnea ja lässytystä. Rakastavat kaikkea puklun tuoksusta sinapin käryyn ja kertovat miten vauva-aika on elämän parasta aikaa. Koin olevani maailman surkein äiti, koska en pystynyt nauttimaan siitä puklurättituttipullo teatterista ja vain odotin lapseni kasvua.

Uusi elämäntilanne oli älyttömän stressaavaa. Stressiä lisäsi se, etten antanut itseni tuntea mitään negatiivista. Jokaisen valvotun yön tai vauvan kitinäpäivän jälkeen työnsin kaikki negatiiviset tunteet syrjään. En antanut niille tilaa koska se tekisi minusta heikon ja huonon äidin. Jälkikäteen tajuan että asiahan on aivan päinvastoin. Kun nyt toisella kertaa olen antanut itselleni luvan tuntea myös niitä negatiivisia asioita äitiyteen ja lapsiini liittyen, tunnen olevani onnellisempi kuin koskaan. Parempi äiti kuin koskaan. 

On huojentavaa uskaltaa sanoa ääneen että välillä äitiys on ihan paskaa. En ikinä toivo ettenkö lapsiani olisi koskaan saanut mutta välillä toivon ettei päiväunet lopu juurikun pääsen sohvalle makaamaan ja välillä toivon että lapset nukahtaisivat jo, jotta saan hetken uppoutua vain itseeni.On helpottavaa sanoa Tinolle että on ollut ihan paska päivä sen sijaan että feikki hymy paistaa vaikka oikeasti tekisi mieli hakata päätä seinään ja juosta ovesta ulos.

Suoraan sanottuna mä olen aika helkutinmoinen äiti. Ihan super. Mutta siltikin vain ihminen. Olen äiti, olen ihminen mutta ennenkaikkea Laura. Kun mä nyt toisella kierroksella annoin itselleni ottaa vähän lunkimmin ja joskus hieman hajota huonoihin päiviin, niitä on tullut miljoonasti vähemmän. Vaikka välillä huonosti nukutun yön jälkeen tekisi mieli repiä hiukset päästä kun molemmat kupeeni hedelmät vaan kitisevät niin en sitä tee. Tällä kertaa sanon ääneen että voisitteko olla jo hiljaa ja valitan Tinolle miten loppu olen. Ja tiedättekö, heti on paljon parempi olla.

Puhukaa. Uskaltakaa äärsyntyä ja olla vihaisia. Uskaltakaa välillä kiukutella kuin pienet lapset. Uskaltakaa antaa kodin sotkuuntua ja lopettakaa se suorittaminen. Olkaa inhimillisiä myös itseänne kohtaan. Nämä on mun avainsanat siihen, että tällä kertaa baby blues on vain sana. Sana joka ei millään lailla liity mun tämänhetkiseen elämääni. 

Terveisin pukluinen, silmäpusseilla varustettu, hieman rupsahtanut mutta silti niin hitokseen onnellinen äiti. 


4 kommenttia :

  1. Ihana avautuminen! Just suunnittelen omaa postausta liittyen siihen, miten en haluakaan olla hyvä äiti. Vaan että riittäisi, jos useimmiten olisin hyvä ihminen. Onneksi (ehkä?) äitimyytti on vähän maltillistunut - ainakin musta tuntuu, että tuttavapiirin lapsilla on raivareita ja porkkanasosetta poskilla ilman, että äitien ihmisarvoa kyseenalaistettaisiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos! :) toi on totta, enää ei ehkä olla niin kiiltokuvamaailmassa mitä joskus ennen! :) ja nykyään onneksi ollaan enemmän ja enemmän sillä ajatustasolla ettei kodin ja lasten huolehtiminen olekkaan pelkästään äitien työtä! :)

      Poista
  2. Mä myönnän, että tänne rantautui pienoinen baby blues myös enkä nyt tiedä onko ihan täysin vieläkään mennyt ohitse... Miettinytkin rohkenisiko itsekin postauksen kirjoittamaa aiheesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kirjota vaan rohkeesti, on tosi terapeuttista! :) ellet halua julkasta niin kirjota silti, mulla roikkuu monia postauksia luonnoksissa joita tuskin koskaan julkasen mut jotenki saa ajatukset enemmän auki kun kijraa ne ylös! :)

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3