Kaksplus.fi

MENU

maanantai 16. marraskuuta 2015

Toisella kertaa uskalsin rakastaa.


Se tunne kun saat yhdeksän kuukauden jälkeen sen pienen ihmisen syliisi ensimmäistä kertaa. Se valtava rakkaus ja ihmetys mikä sinut valtaa. Rakkauskupla saa seurakseen kuitenkin hyvin pian, oikeastaan jo ennen synnytystä kaverikseen pelkokuplan. Joka ei tule väistymään koskaan. Pelkäät kaikkea pahaa aina ampiaisista murhaajiin ja erilaisiin sairauksiin. Pelkäät, että se onni viedään sinulta pois. Pelkäät että toista sattuu. Pelottavaa on myös se rakkaus. Rakkaus on niin pelottavan vahvaa.

Elviran synnyttyä tunsin heti madottoman suurta rakkautta häntä kohtaan. Tietenkin, niinkuin suurin osa äideistä. Mä sain kokea jotain uskomatonta joka oli annettu mulle ilman odotusta, täysin yllärinä. Jo raskausaikana pelkäsin että tämä yllärionni otettaisiin multa pois, enhän minä olisi sitä ansainnut näin helposti kun toiset yrittävät vuosia. Rakastin tuota lasta heti plussasta asti eniten tässä maailmassa ja tiedättekö, se oli ihan helvetin pelottavaa.

Mä olen jälkikäteen tajunnut miten vaikea mun oli rakastaa Elviraa ensimmäisinä kuukausia. Tai  nyt sanoin hieman väärin, rakastaminen ei todellakaan ollut vaikeaa, mutta yritin suojella itseäni menettämiseltä ja pelkäsin rakastaa ihan täysillä. Pelkäsin antaa rakkaudelle vallan koska en luottanut siihen ettei sitä onnea minulta pois vietäisi. Pelkäsin että menettäisin elämäni rakkauden enkä tulisi siitä ikinä selviämään. Muistan, miten katkera olin meillä vieraileville ihmisille. He pussailivat, lässyttivät ja rakastivat pientä kääröä ilman stressiä ja pelkoja. Miksi mä en pystynyt siihen? Mietin hiljaa mielessäni miten epäreilua on se, että toiset voi nauttia mun vauvasta ilman pelkoa. Minä tahdon myös. 




Pikkuhiljaa pelko väistyi kun kätkytkuoleman riski pieneni ja luottamus omaan äitiyteen kasvoi. Osasin pikkuhiljaa alkaa luottamaan siihen ettei tätä onnea minulta viedä. Pikkuhiljaa stressi väheni ja uskalsin pistää itseni likoon ihan kokonaan. Uskalsin rakastaa koko sydämestäni. Tai oikeastaan koko sydämestäni olin rakastanut aina, mutta nyt uskalsin jo iloita tästä rakkaudesta ilman menettämisen pelkoa. 

Matildan syntymästä asti mä olen uskaltanut olla ihan täysillä mukana. Vaikka menettämisen pelko on ollut ihan yhtä läsnä mitä ensimmäisellä kerralla, en ole antanut se ottaa valtaa minusta. Olen pystynyt luottamaan hieman enemmän siihen, että onni on tässä ja nyt eikä sitä pois viedä. Vaikka sisimmässäni pelkään, uskallan silti rakastaa ihan täysillä ja iloita meidän onnesta. Sanotaan, että esikoinen on koekappale. Ja niin se taitaa olla tässäkin asiassa. Elvira opetti minulle miten uskallan rakastaa.

Toisella kerralla rakastaminen on ollut helpompaa. Vähemmän stressaavaa ja tällä kertaa tuntuu että olen onneni ansainnut. Välillä mietin miten mukava olisi ollut kokea ensimmäinen vauvavuosi yhtä stressittömästi mutta toisaalta, näin sen kai kuuluukin mennä. Esikoinen opettaa ja raivaa tietä seuraaville. En tiedä, onko tämä teksti sekava ja saako siitä mun tarkoittamaa ajatusta irti. Rehellisesti sanottuna en edes itse oikein tiedä mitä tunsin Elviran ensimmäiset kuukaudet. En muista ihan tarkkaan sitä aikaa kaiken stressin ja orastavan babybluesin alta, mutta sen tiedän että ensimmäisellä kerralla se oli erilaista mitä nyt.

Olen yrittänyt miettiä, pohtia ja kirjoittaa ajatuksia ylös jotta saisin niihin edes itse jonkun selvyyden. Tämänkin teksti olen yrittänyt kirjoittaa monta kertaa mutta aina siitä on tullut kovin sekava ilman sitä punaista lankaa. Rakastin Elviraa alusta asti, mutta yritin jollakin tapaa ehkä peittää sitä rakkautta? Tai yritin olla rakastamatta liian kovaa ettei sitä vietäisi minulta pois? En osannut kunnolla olla onnellinen koska tunsin etten ansaite sitä onnea ja se on liian hyvää ollakseen totta. Tällä toisella kertaa on helpompi ollut luottaa että tuossa tuo pieni tyttö on ja pysyy. Vaikka koskaan ei tiedä mikä kohtalo meitä odottaa niin tällä toisella kertaa olen uskaltanut luottaa siihen parhaaseen vaihtoehtoon. Tällä toisella kertaa olen uskaltanut iloita mun ansaitsemasta onnesta ihan täysillä. 

Mä myös ensimmäistä kertaa blogihistoriani aikana mietin, painaisinko julkaise nappulaa ollenkaan. Katsotaan miten käy, ilmestyykö tämä teksti joskus blogin puolelle vai jääkö se ikuisesti luonnoksiin. Olen nimittäin aika varma että joku tulee sieltä huutelemaan että miten voin eriarvoisesti rakastaa lapsiani. Siitä kun ei missään nimessä ole kyse ja toivon ettei tämä teksti kellekkään luo tuollaista mielikuvaa. Molemmat lapset ovat olleet alusta saakka yhtä rakkaita, ovat edelleen. Tällä toisella kertaa rakkaus vaan tuntuu helpommalta toteuttaa. Uskallan rakastaa täysillä alusta asti.


16 kommenttia :

  1. ihan huippu tää sun blogi! elvira ja matilda on niin sulosia tyttöjä ja sä kirjotat tosi kivasti<3 :) luin joskus pari vuotta sitten jo sitä sun raskausajan blogia ja nyt ku löysin tään uudestaan nii mun oli pakko lukea koko blogi läpi! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. apua, ihana kommentti! <3 kiitos sinä ihana, you made my day <3 :')

      Poista
  2. Heippa Laura! Sun tekstiäsi lukiessa ymmärsin jotenkin ihan täysin mitä tarkoitat, vaikka minulla itselläni ei lapsia olekkaan (toivottavasti joskus). Mutta siis uskon, että kun minäkin joskus ensimmäisen lapseni saan, tulen varmasti pelkäämään lapsen menetystä aina raskaudesta syntymään ja lapsen kasvaessa koko ajan, toisen lapsen kohdalla en itsekkään varmasti niin paljon sitä menettämistä pelkäisi (paitsi tietenkin, jos ensimmäisen lapsen kanssa jotakin kävisi eikä asiat menisi niin hyvin, mutta olettaen, että kaikki menisi hyvin). Nojoo, mutta halusin vain tulla kertomaan, että tosi hyviä, mielenkiintoisia ja ihania tekstejä kirjoitat, älä epäröi painaa "julkaise" -nappia, sillä jos joku nämä sun tekstit väärin ymmärtää, niin se on kyllä ymmärtänyt tahallaan väärin sitten. ;)

    Terveisin lukijasi Kaakkois Suomesta

    PS. Sulla on erittäin kaunis hymy!! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kehuista ja ihanasta kommentista<3 :') toi on kyllä totta että ehkä joku sitten tahallaan ymmärtää väärin, valitettavasti niitäkin löytyy :D

      Poista
  3. Ihanat te ja tiedän niiiin mistä puhut<3

    VastaaPoista
  4. Ihana teksti, hyvä että julkaisit! <3 Täällä myös reilun viikon ikäisen esikoisen äitinä voin niin samaistua sun fiiliksiin..rakkaus ja pelko kulkee vähän kuin käsi kädessä, mutta pitää yrittää luottaa ja antaa sen rakkauden pysyä voitolla ettei pelko saa liian tiukkaa otetta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos <3 ja oli kyllä oikea päätös julkaista, ihana saada näin paljon vertaistukea!

      Poista
  5. Voiii, ei olisi pitänyt lukea tätä töissä. Nyt kyynelehdin täällä. Niin ihana teksti taas ja voin samastua tuohon menettämisen pelkoon esikoisen alkuaikoina. Raskausaikana en edes osannut pelätä, kun en tiennyt mitä oli edessä, mutta heti syntymän jälkeen suuren vastuun tuoma menettämisen pelko on ollut läsnä. Jos ja toivottavasti kun joskus vielä meille toinen tulee, niin luulen, että raskaus aikakin menee enemmän pelätessä, kun tiedostaa kaikki riskit, mutta toisaalta vauvan syntymän jälkeen osaa enemmän luottaa omiin taitoihin ja äitiyteen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 ihana Maria! ja toi on kyllä totta, mun kohdalla ainakin meni niin että toisella kertaa raskaus oli se pelottavampi juttu ( tieto lisää tuskaa...)!

      Poista
  6. Sä puit mun ajatukset sanoiksi! esikoinen on kohta 3 ja kuopus 5kk. Siksipä sunkin blogia seuraan kun on samanikäisiä lapsia :) Mut just tää on se ajatus mitä olen koittanut selittää ja ymmärtää. Ensimmäisellä kerralla olin pelokas ja epävarma äiti, ja toisella kertaa varma ja kaikin puolin onnellinen kahdesta lapsestaan <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Kiitos kommentista ja vertaistuesta, ihanaa tietää etten ole ainut <3

      Poista
  7. Minä pelkäsin myös ensimmäiset kuukaudet menettämistä aivan valtavasti. Rakkaus ova vahva tunne ja myös pelottava. Hyvä postaus!

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. kiitos ja ole hyvä, kannatti kyllä julkaista vaikka meinasinkin jänistää! vertaistuki <3

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3