Kaksplus.fi

MENU

maanantai 28. joulukuuta 2015

Balanssi äitiyden ja Lauran välillä täysin mahdotonta?

Olen ollut äiti jo yli kaksi vuotta. Matka äitiyteen alkoi melkein kolme vuotta sitten mutta edelleen tuntuu että olen keskeneräinen. Äitiys on kasvattanut henkisesti aivan älyttömän paljon näiden vuosien aikana. Fyysinen muutos äidin ja Lauran välillä on myös aika huomattava. Kuitenkin tuntuu että se jokin vielä puuttuu, ei ehkä kokonaan mutta ainakin aika ajoin. Nimittäin balanssi Äidin ja Lauran välillä. Uuden roolin otin ilolla vastaan, mutta miten se hitsataan sopimaan vanhan roolin kanssa?

Olin 19-vuotias kun aloin odottamaan Elviraa. Koska raskaus ei ollut suunniteltu, hyppäsin niin sanotusti suoraan baaritiskiltä äidin saappaisiin. Pienessä hetkessä koko elämäni mullistui ja muuttui. Vastuuttoman teinin oli otettava vastaan uusi, maailman vastuullisin rooli: äitiys. Otin roolin vastaan hyvin mutta samalla sen alle hukkui tai ainakin hädin tuskin pinalla räpiköi se vanha Laura. Se tyttö, nainen joka oli jotain muutakin kuin äiti. Osalla kavereistani oli lapsia mutta osa eli edelleen sitä nuoruutta. Mihin kastiin minä kuulun tai onko pakko kuulua mihinkään? Puhunko äitien kanssa vain lapsista ja lapsettomien kanssa viikonlopun riennoista ja cosmosta? Entä jos puhun ristiin, lapsettomille lapsista ja lapsellisille vapaaviikonlopusta. Katsotaanko minua kieroon? Millainen äiti, nainen ja Laura haluan olla? En minä tiedä.

Painin edelleen aika ajoin näiden samojen kysymysten äärellä. Miten vaikeaa se onkaan risteillä sen oman indentiteetin ja äitiyden välillä? Ja kun ne oikeastaan ovat sama asia, tai ainakin äitiys on todella suuri osa identiteettiäni. Se kuitenkin on ollut sitä vasta hyvin pienen ajan elämästi joten ehkä on ihan sopivaa välillä risteillä siellä täällä ilman päämäärää tai tietoa? Eksyksissä, välillä hyvinkin pahasti.

Mun on todella helppo olla jokotai. Joko Laura, tai sitten äiti. Kaupassa lasten kanssa olen itsevarma,niin naisena kuin äitinä. Kun olen kaupassa yksin, olen niin sanotusti äitialueellani mutten ole matkalla äitinä,vaan Laurana. Kukaan ei nää että olen äiti jos minulla ei ole lapsia mukana ja tunnen oloni epämukavaksi. Sama tunne valtaa minut jos lähden baariin. Olen matkalla Laurana mutta koen käyttäytyväni epäsopivasti äitinä. Ymmärrättekö mitä tarkoitan? Roolien sekoittaminen ja sulattaminen yhdeksi on todella vaikeaa. Välillä se tuntuu täysin mahdottomalta.

Kamppailu näiden roolien kanssa valitettavasti heijaustuu omalta osaltani myös meidän parisuhteeseen. Aluksi koin jopa hyvin epämukavaksi ja epäsoveliaaksi pussata lasten nähden. Oli vaikea muuttaa parisuhde perheeksi. Se väittely pääni sisällä oli aikamoista: olenko nyt Laura vai äiti? Kun sillä hetkellä olin ne molemmat. Tinolle Laura, lapsille äiti. Lämmin parisuhde kuuluu terveeseen ja tavalliseen perheeseen mutta tällä saralla koin kyllä aikamoisen kriisin äitiyden myötä. En oikein tiedä edelleenkään olenko ihan sinut tämän asian kanssa, edelleen välillä arastelen arjen suukkoja ja läheisyyden näyttämistä lapsille. Vaikka kyse onkin samanlaisista pusuista ja haleista joita lapseni myös meiltä saavat.

Toivon että jonain päivänä löydän sen kaipaamani balanssin äitiyden ja Lauran välillä. Työstän asiaa mielessäni päivittäin ja päivä päivältä, itsevarmuuteni kasvaessa tunnen pikkuhiljaa pääseväni sinne kohteeseen. Jos nyt esimerkiksi vertaan Elviran vauvavuotta tähän nykyiseen, tunnen olevani enemmän sovussa roolieni kanssa mitä silloin. Osasyyn tähän taisteluun aion myös sysätä yhteiskunnan ja sosiaalisenpaineen niskaan. Vai onko joku erimieltä ettei äitejä ja lapsettomia naisia jaotella kovin radikaalisti? Ettei muut äidit, naiset tai naapurin Pirjot kerro sinulle hyvin äkkiä miten äidin on käyttäydyttävä. Millainen on hyvä äiti, miten hän käyttäytyy ja kaikesta tästä supermutsiudesta huolimatta muistaa myös parisuhteensa ja itsensä. Voin teille kaikille kertoa että kyllä me äidit se paine ja syyllisyys saadaan ihan itse aikaiseksi, että kiitos vaan avuntarjoamisesta mutta ei kiitos.  Jonakin päivänä mä uiskentelen kuin kala vedessä, oli kyse sitten Hoplopista taikka Antti Tuiskun keikasta. Lapsilla tai ilman. Jonain päivänä mä voin todeta että dääm, minä onnistuin.


6 kommenttia :

  1. Tutun kuuloista. Mulla on vauvavuosina ollut ihan samanlainen halju ja kummallinen olo, kun on ollut liikkeellä ilman lapsia, että mistä ihmiset nyt tietää, että mä olen äiti. Sitten kun lapset on kasvaneet ja on enemmän liikkunutkin ilman niitä, niin se on ruvennut tuntumaan normaalimmalta. Mutta mä olen kyllä ruvennut myös katselemaan muita ihmisiä uusin silmin, kuitenkin suuri osa keski-ikään ehtineistä on jonkun äiti tai isä, vaikka viilettäisi kaupungilla ihan muina henkilöinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin, ehkä tää tosiaan on totuttelukysymys ja opinkin liikkumaan hyvin ilman lapsia kun saan sitä tehdä vähän enemmän :P :D

      Poista
  2. Tunnistan noi fiilikset! Tässä vauvavuotena on etenkin tuntunut, että muut roolit hukkuu vähän sinne äidin roolin jalkoihin. Pitäisi muistaa, että on muutakin kuin äiti, mutta välillä se oma itse on vaan vaikea kaivaa esille näinä vauvanhoidon ja vaippojen täyteisinä päivinä!

    VastaaPoista
  3. Kyllähän se välillä melkoista tasapainottelua on, mutta itse olen pyrkinyt pitämään alusta asti kiinni myös siitä ihan omasta identiteetistä. Vaikka olenkin nyt äiti, en halua että se määrittää mut kokonaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hyvä asenne! : )itse pyrin samaan mutta aika huonoin tuloksin välillä... :D

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3