Kaksplus.fi

MENU

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Blogi on ollut melkein viikon hiljainen. On tehnyt mieli kirjoittaa. Avatutua oikein sydämensä kyllyydestä kaikesta maailman pahuudesta aina omiin ajatuksiin asti mutta en ole sitä tehnyt. En vaikka kuinka monta tekstiä olen mielessäni ajatellut ja valmiiksi siellä kirjoitellut. Mutta sinne ne jäävät. Ikuisesti. Ja niin sen kuuluukin mennä. Me saatiin maanantaina uutisia jotka pysäytti. Itketti, suretti ja jopa vihastutti. Kaiken tämän surutyön ja läheisten tukemisen keskellä olen taas kerran tajunnut miten upea tukiverkosto itselläni on. 

Tiedättekö, kun minä 19-vuotiaana sain tietää olevani raskaana, en hetkeäkään epäillyt ettenkö selviäisi siitä. En todellakaan sen takia että tiesin olevani valmis äidiksi vaan sen takia, että tiesin omistavani maailman parhaimman tukiverkoston. Vanhempani, siskoni, kaverini, isovanhempani. Tiesin kaikkien tukevan minua asiassa kuin asiassa. Tiesin, että apua tarvitseassani saisin sitä. Ihan sama mistä tai kuinka vakavasta asiasta olisi kyse. Tiesin, etten ikimaailmassa jäisi yksin vaikka mitä tapahtuisi. Ja tiesin, että Tinon puolelta tulisi samanlainen konkkaronkka. Kasa ihmisiä, jotka ottaisivat kiinni jos putoaisin. Jakkaralta taikka sitten ihan kalliolta saakka.

Toivon koko sydämeni pohjasta että voin itse olla samanlainen ihminen joita tiedän lähipiirini olevan pullollaan. Ja tiedän voivani, mutta toivon että ihmiset tietävät sen. Tietävät että minuun voi nojata jos siltä tuntuu. Kertoa mitä tahansa ja pyytää apua jos tarve vaatii. Lupaan kuunnella, puhua ja kertoa omat ajatukseni. Lupaan olla oikeasti läsnä. Lupaan että vaikka olisin eri mieltä asiasta, olen silti siinä. Aina.

Suurin tukiverkosto tässäkin elämäntilanteessa on kuitenkin ollut nuo kaksi täydellistä lasta. Kun pahamieli meinaa vallata tai on päässyt sen jo valtaamaan nuo kaksi pelastavat tilanteen. He eivät poista surua, mutta keventävät taakka. Jokaikinen aito hymy, hali tai rutistus jonka heiltä saa tai heille voi antaa poistaa surua ja tuskaa. Lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan mutta kyllä me vanhemmatkin ollaan vaan heistä niin kovin riippuvaisia. Jopa niin paljon että se tuntuu hirmuisen pelottavalta. Ja helpottavalta. He eivät hylkää tai tuomitse, olisi tilanne mikä tahansa.

Meidän yksi perheenjäsen menetti parhaan ystävän. Toinen kummisedän. Me kaksi muuta ihmisen, joka oli tärkeä. Ahdistavalta tuntuu ajatella että joku muu menetti vielä enemmän. Isän, pojan, veljen, kihlatun tai jotain muuta. Ahdistaa, surettaa ja itkettää.  Kaikkien teidän puolesta jota tämä asia koskettaa. Koska tiedän teitä olevan siellä <3

18 kommenttia :

Kiitos kun kommentoit <3