Kaksplus.fi

MENU

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Häpeä sinä senkin kuplamuovimutsi.



Törmäsin aamulla facebookissa pitkästä aikaa ihan älyttömän hyvään artikkeliin (klik). Artikkelissa käsitellään nykyajan ylivarovaista kasvatusta siltä kantilta että oliko ennen kaikki paremmin. "Kyllä ennen muinoinkin pärjättiin" on lause jota toiset vihaa ja toiset rakastavat. Itse kuulun molempiin. 

Artikkeli osui ja upposi minuun. Kahdella eri tavalla. Ensin ajattelin että jes, juurikin näin! Ja sitten pikkuhiljaa tajusin että ei hitto, minähän kääräisen nuo kaksi pientä hönöä vähän liiankin usein sinne kuplamuoviin. Ei, älä, varovasti, kohta sattuu raikaa kun Elvira ja Matilda mennä viipottavat pitkin asuntoa taikka puistoa. Niin että esimerkiksi nämä pienet pitäisi joskus päästää yksin kävelemään kouluun? Enkö voi saattaa heitä kädestä pitäen vaikka vielä ammattikouluunkin...


Ennen äitiyttä ajattelin että olisin artikkelin kuvailema "vanhan ajan kasvattaja". Niin minäkin olen saanut nimittäin kasvaa, lähimetsissä ja puistoissa römyten ja leikkien. Kotiin tultiin silloin kun kello näytti kotiintuloaikaa ja puhelimet olivat aivan nevähööd tai ainakin niin fiinejä juttuja ettei niitä juurikaan ala-asteikäisillä ollut. Ajattelin aina että kasvattaisin lapseni samalla tavalla. Antaisin heidän elää, kokeilla, kiipeillä ja oppia jopa hieman kantapäänkautta. Vaan kappas kappas, täällä mä melkein jo suunnittelen turvamiehen tai vähintäänkin etsivän palkkaamista joka raportoi lasteni jokaisen askeleen. Miksi minusta on tullut tälläinen arkajalka? Ja ennenkaikkea, mitä ihmettä minä pelkään?

Jälkimmäiseen on helppo vastata, pelkään kaikkea. Ampiaisen pistoista CSI Horation jahtaamiin sarjamurhaajiin. Pelkoa on monenlaista ja moniasteista mutta voi että sitä on...Pelkoa, pelkoa ja pelkoa. Siinä tiivistys mitä äidin pään sisällä liikkuu. Ahdistaa ajatella jos maailma ei olekkaan hellä lapsilleni. Mutta miksi? Vaikka maailma muuttuu niin ei se nyt niin paljon ole omasta lapsuudestani muuttunut. Miksi silloin ei pelätty? Tai toisaalta, en minä ole koskaan kysynyt että paljonko sen ajan vanhempia ahdisti ja pelotti lastensa puolesta. Ehkä siitä ei vain silloin tehty numeroa.



Jos mä saisin päättää, käärisin molemmat tytöt kuplamuoviin ja pitäisi heidät ikuisesti peräkammarinflikkoina. Vaan kun se maailma ei oikeasti pyöri niin. Vaikka kuinka haluaisin kieltää kaikki vähänkin riskialttiit miekkailuleikit tai alamäkeen juoksemisen niin mun on opeteltava sanomaan sisäiselle pelkurilleni ei. Jankattava kerta toisensa jälkeen mantraa: kyllä ne lapset kestää. Kyllä ne lapset saa elää. Onneksi mulla on aikaa ja mahdollisuutta kasvaa lasteni rinnalla. Pikkuhiljaa lasten tahdin mukaisesti opetella luottamaan siihen että kyllä ne lapset pärjää.



Joka päivä taistelen sisäisen kuplamuovimutsini kanssa. Hetken aikaa sitten Elvira tippui omasta juniortuolistaan ja kolautti mojovan mustelman otsaansa pirttipöydän kulmasta. Mun olisi samantien tehnyt mieli nakata niin tuoli kuin pöytäkin ulos ikkunasta ja ottaa tilalle vaahtomuoviversio pöydästä sekä tuplaturvavaljailla varustettu syöttötuoli. Kuitenkin tyydyin hiljentämään kuplamuovimutsin ja otin huutavan taaperon syliini. Puhalelltiin, lohdutettiin ja lopuksi todettiin että: sellaista sattuu.


Loppuun täytyy vielä todeta että hemmetti sinä valehteleva Ultra Bra joka laulaa: Minä suojelen sinua kaikelta mitä ikinä keksitkin pelätä. Ei ole sellaista pimeää, jota minun hento käteni ei torjuisi.

Sellaista todellakin on. Ja paljon onkin. Enkä voi muutakuin kestää sen ajatuksen.


2 kommenttia :

  1. Kiitos kun jaoit tuon artikkelin, en ollutkaan siihen törmännyt.

    Tätä on hyvä kyllä miettiä, mä olin esikoisen synnyttyä ihan järkyttynyt siitä miten paljon kaikenlaisia pelkoja syntyi lyhyessä ajassa. Toistaiseksi oon kuitenkin onnistunut syrjäyttään sen kuplamuovimutsin. Ei se tarkoita ettenkö pelkäisi edelleen, mutta be asiat mitä pelkään on sellaisia mihin mä en oikein voi teoillani vaikuttaa (juuri ne csi pedofiilit ja sarjamurhaajat).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mulle on myös kyllä helpottanut nyt Matildan syntymän jälkjeen. Ekan lapsen syntymän jälkeen pelkäsin vielä enemmän ja aivan kaikkea, jotenkin sitä nyt osaa ottaa hieman rennommin :p

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3