Kaksplus.fi

MENU

perjantai 20. toukokuuta 2016

Täytyykö äidin napanuoran antaa periksi jos äiti ei tahdo!?

Tiedättekö, vaikka aina kerron miten kovasti odotan että lapset kasvavat hieman isommiksi niin kyllähän minullakin tulee hetkiä jolloin ajan voisi pysäyttää. Tänään aamulla oli taas sellainen hetki. Pakattiin Elviralle kerhoreppuun eväät sekä vaatteita koska perjantaisin on perhekerho päivä. Siinä se minun pieni vavani tepasteli reippaana reppu selässään pitkin tietä. Aivan kuin isotyttö. Apua hetkonen, milloin minun vauvastani on kasvanut iso tyttö? Siis jo niin iso että hän jaksaa kantaa itse suuren, melkein itsensä kokoisen reppunsa.  Siinä mä sitten niin haikeana ja samalla niin ylpeänä äitinä katsoin isoa tyttöäni. Ja minut valtasi pakokauhu: tarkoittaako tämä sitä että pikkuhiljaa meidän välinen napanuoramme venyy venymistään, lopulta katketen kokonaan? Onko minun pakko tähän suostua jos en halua!?

Ensimmäinen napanuoran venymismerkki oli töihin paluuni. Päivät ilman lapsia, lapset päivän ilman minua. Hienoa ja hyvin menee. Pari senttiä pituutta napanuoraan lisää mutta menkööt. Eihän se vielä kovinkaan pitkäksi kasva eihän?

Seuraava venytys tapahtuu syksyllä kun Elviran olisi tarkoitus aloittaa seurakunnan kerho. Kerho ilman äitiä on tähän saakka ollut fine, mutta mamma on siellä aina mukana. Nyt olisi tarkoitus ilmoittaa Elvira kerhoon jossa hän on aivan yksin, ilman tuttua aikuista. Kavereiden kanssa. Apua, kavereiden kanssa kuin jo iso lapsi? Elviran napanuoraa venyy luultavasti ihan leikiten, mutta saako äiti vetää sitä takaisin toisesta päästä, saanhan!? Miten muka minun hyvin puhuva kolmivuotias siellä pärjää ihan yksin..Jep, hyvinhän hän luultavasti tulee pärjäämään. Äidille tämä taitaa olla aikamoinen henkisen kasvun paikka.

Olen ehkä aikaani edellä mutta ei oikeasti mene montaakaan vuotta kun jo esikoiseni repun koko kasvaa puolella ja on aika lähteä kouluun. Ennenkuin huomaankaan on yläasteen ja rippikoulun aika. Ammattitutkinto taikka ylioppilaskirjoitukset. Kotoota muutto. Lapsenlapsia. Lapsenlapsenlapsia.
Okei, minähän hyppäsin paniikissani jo melkein toiselle vuosisadalle mutta ymmärrätte varmaan pointtini. Aika lentää, ihan oikeasti lentää. Eikä todellakaan ole mikään urbaanilegenda kun sanotaan että lapset kasvavat isoiksi yhdessä hujauksessa. Voin vannoa että melkein kolmivuotias tyttäreni nimittäin syntyi vasta pari kuukautta sitten.

Napanuora venyy tahtomattani ja lopulta se katkeaa kokonaan vaikka miten sitä yrittäisin estää. Pelottava mutta hyvin realistinen ajatus. Sitten kun minulla parinkymmenen vuoden päästä on suuri lauma koiria, kanoja ja lehmiä niin tiedätte mihin ne napanuorani rippeet olen kiinnittänyt. Hiljainen koti tuntuu jo nyt pelottavalta tulevaisuudelta vaikka siitä hiljaisuudesta ei tällä hetkellä ole pelkoakaan.

Mutta tälläisiä me äidit ollaan vai mitä? Enhän, oi enhän ole ainut sekopää? ;) 

Ja kaikki tämä sai alkunsa yhdestä keltaisesta ampiaisrepusta...

8 kommenttia :

  1. Luulen, että se napanuora venyy koko elämän ajan eikä katkea milloinkaan. Ainakin näin "lapsen" näkökulmasta, vaikka olenkin lähempänä 20 kuin syntymää. Napanuora johdattelee edelleen ja tulee johdattelemaan askeleet äidin luokse kun tukea, rakkautta ja kauniita sanoja tarvitaan. Ainakaan minä en ole valmis katkaisemaan napanuoraa, vaikka asunkin omillani kymmenien kilometrien päässä äidistä. Edelleen soitan äidille, kun en osaa päättää laitanko itseruskettavaa vai en...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. toi on kyllä totta että se ei taida katketa koskaan kokonaan! :) t. 3 kilometria äidin luo... :D

      Poista
  2. No et todellakaan ole ainoa, etkä todellakaan sekopääkään. Niinhän se on, että napanuora venyy yhä pidemmälle lasten kasvaessa. Niin siinä vain käy, eikä meidän kai auta muuta kuin sopeutua tilanteeseen. Minäkin olen välillä ajatellut, että oho, mun tytöt käy jo yksin leikkimässä kavereillaan (viedään, koska kaverit on kuitenkin niin kaukana) ja että ne tietää jo tämänkin asian ja kappas, vanhin menee syksyllä viiskariin.

    VastaaPoista
  3. Olipa kiva, että löysin blogisi! Täällä nimittäin toinen "napanuorailija":D Minullakin on kaksi tyttöä, vuosina 2012 ja 2014 syntyneet. Kolmevuotiaani aloitti viime syksynä käymään seurakunnan kerhossa ja muskarissa ilman äitiä. Koska tämä vanhempi tyttäreni on aika ujo ja varautunut, jännitin kovasti, miten uudet kuviot lähtevät sujumaan. Kaikki on kuitenkin mennyt tosi hyvin ja napanuoran venyminen on tehnyt hyvää meille molemmille. Ensi syksyksi vanhemmalle tytölle on haettu ns.virikehoitopaikkaa päiväkodista ja jos sen saamme, joutuu napanuora venymään taas hieman lisää:)

    Sinulla on tosi kivoja tekstejä eli taidankin syventyä niihin ihan ajan kanssa! Jos kiinnostut käymään vastavierailulla, niin minut löytää osoitteesta:http://maalaishiirenelamaa.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos ja tervetuloa vaan <3 ja kiitos vinkistä, käyn varmasti lukemassa! :) ja uskon myös tuohon että hyvinhän se menee sekä siihen että tekee kyllä meille hyväÄ! :) pikkuhiljaa valmistautua tulevaisuudessa alkavaan päivähoitoon ja sitä rataa! :)

      Poista
  4. Ihania ajatuksia, etkä ole yhtään sekopää vaan olet ÄITI. No okei äidit (naiset?) tuppaavat olemaan usein aika sekopäisiä, mutta sen voi aina perustella vaikka hormoneilla.

    Tuli itselle mieleen tyttären näkökulma, että viimeeksi tänään parkaisin omalle äidilleni että ihanaa että hän on olemassa ja meillä on niin läheiset välit että kaikesta voi puhua. Ehkäpä napanuora on äidin ja tässä tapauksessa tyttären välinen side, jonka ei edes tarvitse katketa vaan sen voi lujittaa luottamukseksi ja läheisyydeksi, joka kantaa vielä kerhojen ja koulujen jälkeisessäkin elämässä.

    Btw aivan sairaan makee reppu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hahha, hormonit on todellakin selitys kaikkeebn sekopäiseen jota me tehdään ;) eiku... :D ja hei todella ihana ajatus, sitähän se on <3 ja btw, kiitos tämä on kyllä tosi makee :D olen vähän kade... :p

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3