Kaksplus.fi

MENU

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Babyblues iski jälleen..

Vaikka kovin vannoin ja väitin taistelevani vastaan. Vaikka kuinka tiesin miltä se tuntuu tajusin sen tälläkin kertaa sen vasta hylätessä minut. Yritin kaikkeni mutta taas kerran sain kaverikseni vauvavuoden viholliseni: babybluesin.

Vasta nyt jälkikäteen tajuan miten alakuloinen, alavireinen sekä väsynyt olen ollut viimeisen vuoden aikana. Väsynyt henkisesti. En tiedä miten se on heijastunut kanssa eläjiini, läheisiini tai kavereihini. Onko hymy ja kaikki on hyvin lauseet oikeasti peittänyt sen sisäisen fiiliksen? Sen fiiliksen kun olen vain aivan jumalattoman loppu. Sen fiiliksen kun väymys painaa jokaista osaa kehosassi. Ja nimenomaan se henkinen väsymys.

Vauvavuosi on ollut todella rankka. En todellakaan osannut varautua miten rankkaa vauvan ja taaperon kanssa tulisi olemaan. Fyysiseen rankkuuteen  kyllä osasin varautua, mutta en siihen henkiseen puoleen. Se raastava riittämättömyyden tunne kun tuntuu ettei kädet ja vuorokauden tunnit riitä alkuunkaan. Kun kotityöt odottaa tekijäänsä mutta tekijä ei niitä tule tekemään. Se ahdistus kun yöllä yrität hyssytellä huutavaa vauvaa jottei hän herättäisi muita. Se ahdistus kun aamulla kuulet taaperon heräävän kukonlaulun aikaan vaikka olet valvonut koko yön. En osaa rentoutua ennen kun hommat on hoidettu ja tämä varmasti on suuri syy miksi olin niin alakuloinen, kärttyinen ja stressaantunut. En osannut nauttia mistään koska vain suoritin ja suoritin. Lapset, ruoka, kotityöt...Päivästä toiseen. Ja kun en tietenkään kaikkea aina kerennyt tekemään, ahdistuin. En jaksanut lähteä mihinkään koska kotona oli aina jotain hoidettavaa. En halunnut ahdistua tekemättömistä töistä, joten pysyin suurimaksi osaksi kotona. Ja pädäm, babyblues löysi yksinäisen kotiäidin jälleen.

Olen ihminen joka kaipaa aikatauluja. Janoan sosiaalisia kontakteja, tekemistä ja menoja. Ja taas kerran tajuan jälkikäteen miten ehkä olisin taas voinut välttää sen alakuloisuuden. Töihin paluuni jälkeen olen taas löytänyt sen kadotetun itseni. Olen vasta jälkikäteen tajunnut miten syvällä sitä taas käytiin. Ehkä oli vaikea kuvitella olevansa alakuloinen babybluesin aikana kun en tiennyt paremmasta? Tai tottakai tiesin millainen olin ennen ollut mutta ajattelin vain ehkä muuttuneeni ihmisenä äitiyden myötä. Etten ehkä olisikaan enää niin huoleton ja positiivinen ihminen millaisena minut tunnetaan. Mutta höpöhöpö, sellainenhan minä edelleen olen. Mutta valitettavasti babyblues jyräsi sen kaiken alleen. Kyllähän minulla välillä kävi mielessä lievä masennus diagnoosi, mutta se tuntui liian vahvalta sanalta. Babyblues kävi myös mielessä mutta vaikka olin kokenut sen aikasemminkin, ei se tuntunut tällä kertaa samalta. Ei sellaiselta, jonka olisin siinä kohtaan tunnistanut. Pistin kaikki oireet aina fyysisen väsymyksen piikkiin vaikka kuinka hyvä yö olisi ollut takana. Uskottelin itselleni, että kropan kestää vain palautua valvotuista öistä vähän kauemmin, siksi olin aina väsynyt ja nuutunut. Vasta jälkikäteen olen tajunnut sen väsymyksen olleen sitä henkistä väsymystä. Näin jälkikäteen se tuntuu itsestäänselvyydeltä, asialta joka olisi pitänyt tajuta. Mutta sitä vaan ei silloin nähnyt. Tai halunnut nähdä. En ehkä vain halunnut myöntää itselleni etten olisikaan niin vahva mitä luulin.

Suurin asia josta tajusin miten huonosti asiani olivat, tapahtui tässä yksi päivä. Katsoin tyttöjen leikkiä ja tajusin miten lapseni näyttävät paljon ihanimmilta mitä hetki sitten. Aina heitä rakastanut olen eniten koko maailmassa, mutta babybluesin pahimpina hetkinä heidän seuransa ei juurikaan jaksanut innostaa. Hoidin kyllä kaiken, olin fyysisesti läsnä ja leikitin. Mutta henkinen puoleni vain odotti seuraavaa päikkäri- tai nukkumaanmenoaikaa. Hetkeä jolloin voisin vain olla puhumatta tai tekemättä mitään. Tällä hetkellä lasteni seura on parasta mitä tiedän, jopa känkkäränkkä päivinä. Ja voi miten itseäni soimasinkaan näistä ajatuksista kun omien lasten seura ei kiinnostanut juuri yhtään. Tunsin olevani todella huono äiti. Ja vajosin vain yhtä syvemmälle suohon. Lasten hoidosta ja viihdyttämisestä tuli yhtälailla suorittamista mitä kotitöistä. Viihdytin ja leikin mutten itse siitä yhtään nauttinut. Mutta tein sen koska en halunnut olla huono äiti. Yritin olla pirteä ja mukana leikissä, mutta se oli hyvin vaikeaa. Todellisuudessa en ollut juuri lainkaan henkisesti läsnä. Huomasivatko lapset tämän? Ehkä, ehkä eivät. Oli minulla nimittäin myös niitä parempiakin päiviä, jopa viikkoja. Mutta ajottain vajosin.

Kun kirjoitan tätä tekstiä, pelästyn jopa itse miten syvällä suossa sitä oikeasti oltiin. Huomasiko sen minusta? Ehkä, ehkä ei. Ehkä se pistettiin sen fyysisen väsymyksen piikkiin. Mutta tiedättekö, näin jälkikäteen mietin miten hemmetissä olen saanut pidettyä itseni kasassa. Kuluneen vauvavuoden ajattelu saa ihanien muistojen lisäksi pintaan pienen tuskahien koska muistan miten loppu henkisesti olin. Samalla mietin, mitä olisi tapahtunut jos neuvolatädin kysyessä vointiani ja jaksamistani olisinkin joskus kertonut rehellisen vastauksen sen ainaisen hymyn ja kaikki on tosi hyvin vakkarivastauksen sijaan. Olin vahva, ehkä myös hivenen tyhmä kun selvisin tästä kaikesta ihan yksin. Jos vain olisin osannut avata suuni ja kertoa miltä oikeasti tuntuu. Edes jollekkin. Mutta päköpää kyllä minä pärjään- suorittaja Laura ei todellakaan antanut periksi. Edelleenkin puhuminen tuntuu vaikealta, kirjoittaminen sen sijaan on helppoa. Siksi loin tämän tekstin.

Mutta tiedättekö, tämä kaikki on onneksi nyt historiaa. Minä selvisin. Olen oikeasti tällä hetkellä niin onnellinen että sitä on jopa sanoin vaikea kuvailla. Olen taas oma positiivinen, energinen ja iloinen itseni. Ja voi hyvä luoja miten hyvältä se tuntuu. En koskaan olisi voinut kuvitellakaan miten huonosti kotäitiys minulle oikeasti sopii. Kun palasin töihin, sain kaiken tarvitsemani takaisin: sosiaaliset kontaktit, rutiinit ja sen ihan oikean arjen aikatauluineen ja kiireineen. Työelämä ja pienten lasten kasvatus ei todellakaan ole mikään helppo nakki, mutta niin oikea nakki tähän kohtaan. Joka ilta kaatuessani rättiväsyneenä sänkyyn olen niin poikki kuin vain ihminen voi olla. Mutta vain fyysisesti. Henkinen väsymys on historiaa. 

Olen nauttinut lähiviikkoina ja kuukausina siitä ihan oikeasta elämästä. Tällä viikolla eritoten olen ollut jostakin syystä ihan superonnellinen. Sellainen, joka ennen olin. Ehkä nyt ne viimeisetkin rippeet babybluesista on selätetty. Vihdoin olen taas Laura. Ja hemmetti miten hyvältä tämä tuntuu! Ja ei ikinä enää kiitos tätä kokemusta.

18 kommenttia :

  1. Itse masennuksen läpikäyneenä voin samaistua sun fiiliksiin! Silloin vain elin päivästä päivään selviten yhdestä päivästä kerrallaan. Kun suosta päästiin ylös, tajusin miten sekasin olin ollut ja pelotti ajatella, että tosiaan tahdoin kuolla enemmän kuin mitään muuta. Ihminen muuttuu täysin, ehkä myös babybluessissa, ja sitten jälkeinpäin tajuaa, että hemmetti oonpa ollu sekasin. Oon superilonen, että olet löytänyt ties suosta ylöspäin ja voit hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos että iloitset mun puolesta <3 :') ja ihanaa että sinä olet myös seliviytyjä, olet varmasti joutnut käymään läpi paljon rankemman taistelun mitä minä. Ihanaa että olet kunnossa <3

      Poista
  2. Kuin suoraan omista ajatuksista <3 itsekin jo voiton puolella, mutta olisi pitänyt hakea apua niin olisi päässyt edes hiukan helpommalla ehkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kurjaa että olet joutunut myös käymään tämän läpi mutta niin hienoa että olet jo voitonpuolella <3 ja avun hakemisesta: älä muuta sano, samaa mietin itsekkin!

      Poista
  3. Hyvä että olet selvinnyt ja uskallat puhua siitä, se auttaa, kun puhuu kaiken pois itsestään.
    Osallistu kastehelmi kakkuvadin arvontaan mun blogissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. puhuminen auttaa, olet oikessa! :) ja kiitos vinkistä, taidan tosinolla jo myöhässä :D

      Poista
  4. Ihan huippua että nyt on parempi fiilis ja selätit babybluesin! <3

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä tekstistä! En ole ihtekkää ymmärtänyt asiaa mutta kun luin tämän tajusin että olen ihan samassa tilanteessa.. ja taidan huomenna jo ottaa asian puheeksi jos vaikka saisin apua :) kiitos! -3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ihanaa, tätä juuri hain! <3 että joku saa apua ja tajuaa tilanteensa kun en itse sitä saanut. Ihan huippua ja ole hyvä<3 toivottavasti saat apua <3

      Poista
  6. Itellä on kans ollu samanlaisia tunteita, mutta oon kyllä kaiken laittanut ihan reilusti väsymyksen ja huonojen yöunien piikkiin. Välillä ei jaksa, eikä kiinnosta istuu lattialla leikkien, mutta ei kai se nyt niin vaarallista ole. Itelläni auttaa hyvä tukiverkko, että saa itellekkin omaa aikaa, sitten jaksaa taas paljon paremmin ja on jopa mukava romuta lapsen kaa lattialla!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. väsymykseen piikkiin se kai meneekin, sitten jos se menee levätessä ohi! :) valitettavasti itsellä ei mennyt vaikka kuinka hyvin olisi levännyt :/ ihanaa että sinulla on hyvä tukiverkko, niin minullakin! <3 se on kyllä niin iso voimavara tässä rankassa arjessa!

      Poista
  7. Aivan samat fiilikset täällä! Lapsilla ikäeroa 1,5vuotta ja nyt nuorimmainen on jo kaksi. Ja vasta nyt alkaa tuntua, että selvisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kurjaa että olet käynyt läpi tämän saman! :/ mutta niin huippua, että sulla on fiilis selvitiymisestä <3 se on jo askel parempaan <3

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3