Kaksplus.fi

MENU

torstai 16. kesäkuuta 2016

Jotkut lajit syövät jälkeläisensä...

Uhma. Tuo niin tärkeä mutta perkele miten raivostuttava etappi lapsen kehityksessä. Ja minä kun vannoin etten koskaan huutaisi lapselleni. Vaan tällä hetkellä voisit kysyä että montako kertaa. Päivässä. Kyllä vaan nappaa, niin taaperoa kuin äitiäkin. Ja kovaa nappaakin. Eräs ei niin kaunis ilta eräässä rivitaloasunnossa Turun laitamilla:

Miten vaikea sitä pienen väsyneen ihmisen onkin antaa unelle periksi ja rauhoittua sinne omaan sänkyyn. Ensin täytyy keksiä pienet tarinat, janot, pissahädät sun muut maailmanlopun arvoiset asiat. Kun vihdoin kaikki nämä oljenkorjet on käytetty, on aika siirtyä seuraavalle levelille. Levelin nimi on turhanpäiväinen mölinä&älämölö. Tämä leveli otetaan käyttöön juuri sillä hetkellä kun sisko on nukahtamaisillaan mutta jos nyt sitten kerran vielä äiti alottaisi kaiken alusta. Koska eihän äiti nyt mitään omaa hetkeä taikka iltapalaa tarvitse. Äidin oljenkorret uniuhman taltuttamiseen loppuivat alta aikayksikön. Ei tuottanut tulosta komentaminen, silittäminen, kaunis kaino pyyntö eikä sen enempää jäähykään. Lopulta tämä ammattikseen muiden lapsia kasvattava äiti löysi itsensä huutamasta taaperolle. Ja toinen nauroi, päin naamaa.

Oli aika äidin poistua huoneesta vetämään hetkeksi hivenen happea. Ja eikun uudestaan. Koko helvetin lista alusta loppuun. Tilanteen ratkaisi ja rauhoitti lopulta taaperon tekojano. Kas kun sitä vettä ei saanutkaan, itkun kautta rauhoituttiin vihdoin sänkyyn. Olen ehkä kamala äiti, mutta pahimman uhmaamisen aikana toivon Elviran purskahtavan itkuun mahdollisimman nopeasti koska oman harmin jälkeen uhmaaminen loppuu kuin seinään. Tosin vain sadasosasekunniksi, kunnes taas keksitään jokin uusi asia josta vääntää.

Kun vihdoin ja viimein olimme sovussa, pyydettiin puolin ja toisin anteeksi isojen ja märkien suukkojen kera. Kun vihdoin istuin ahterilleni sohvalle iltapala nokan edessäni, aloin nauramaan. Apua mitä touhua. Ja ammattikasvattaja, minäkö!? Tiedättekö, aluksi ajattelin että kokisin näistä hetkistä kamalan huonoa omatuntoa mutta hei, ihmisiä me kaikki ollaan. Joskus oikeasti jopa ne äidinkin metrihermot (tosin minulla taitaa olla näissä mittavirhe ja halutun metrin sijaan vaikuttavatkin enemmän milliltä..) pettävät ja on aika huutaa. Tai korottaa ääntä. Tai ihan miten nyt itse kukin asian haluaa ilmaista. 

Joskus ajattelin etten ikinä huutaisi lapsilleni. Sitten tapasin asian nimeltä uhma. En ole kovin ylpeä näistä hetkistä kun korotan ääntäni turhan kovaksi mutta aina ei vain jaksa kykene taikka pysty olemaan se kypsä aikuinen. Ja toisaalta miksi aina pitäisikään, saahan äidilläkin olla huonoja kiukkuhetkiä. Uhmantalossa tosin saa oikein taistella itsensä kanssa ettei niitä nyt ihan koko ajan olisi...

Loppuun täytyy vielä ihmetellä yhtä asiaa: miksi oman jälkikasvun kanssa hermot ovat niin lyhyet mutta työlasten kanssa pitkät kuin nälkävuosi? Jotkut lajit syövät jälkeläisensä, ihmisiä fiksumpia olentoja sittenkin olemassa..?


Kaikella rakkaudella rakas esikoiseni: osaat olla välillä  hyvin rasittava. Rasittava, mutta rakas. Ja tunne on satavarmasti molemminpuolinen.

8 kommenttia :

  1. Ah miten tuttua. Eikä se uhmaan lopu. Mun pahin taistelukumppani on herra 10vee. Siinä värisee kummankin kitarisat, valitettavasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi ei, eli ei siis vielä ainakaan vuosiin ole helpostusta luvassa tähän asiaan :D tsemppiä <3

      Poista
  2. Onpa tutun kuuloista. Tunnistan myös nuo lehmänhermot päiväkodista; ei se lasten kanssa oleminen siellä koville ottanut lainkaan, vaikka mitä olisivat keksineet. Mutta kotona hermot menee paljon helpommin.

    VastaaPoista
  3. Juuri tässä laitoin ipanan maate huudon kera kun ei taas tunnu menevän jakeluun että päiväunet nukutaan tai muuten menee koko ilta tappeluksi. Muutenkin alkaa olla pinna kaikilla kireänä kun odotellaan vaan koska vauva päättäisi tulla maailmaan. Jännitys purkautuu pojan uhmana ja kiukutteluna joka taas koettelee äidin äänijänteitä..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tsemppiä loppumetreille ja toivotaan että helpottaa kun odotus loppuu<3 :)

      Poista
  4. Ihan ku mun suusta.. mut oon tullu tulokseen tässä pohtiessani et miten ammattikasvattajan en osaa omiani muka kasvattaa, että eihän ne lapset siellä päiväkodissa todellakaan niitä pahimpia uhmia näytä. Ja ite ainaki ollu aina aika tiukkis alkuun töissä ni sen jälkeen on helpompi löysätä. Mut ku on omat kyseessä ni siinä on puolin toisin enemmänkin tunteita pelissä joten ei ihme että äiti saa osakseen kaiken. Välillä sitä miettii että kuin väärin tää on näin. Sun rakkaimmat ja tuntuu välillä että millon sitä pääsee oikeesti nauttimaan niitten kaa elosta ettei olis vääntöä ihan joka asiasta. Mut helpottavaa kuulla että muilla on ihan samaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. toi on kyllä totta että se tunneside on varmasti se suurin syy. Ja nimenomaan, lapset ovat kyll hoidossa aika vieraskoreita yleens :p

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3