Kaksplus.fi

MENU

tiistai 14. kesäkuuta 2016

Tylsiä ja tyhmiä aikuisia.


Katson lasteni kurkistusleikkiä lastenhuoneessa. Isompi menee peiton alle piiloon, pienempi löytää siskonsa sieltä jokaikinen kerta. Nauru ja hekotus täyttää koko huoneen. Ja minä hymyilen. Töissä katson kahden lapsen leikkiä wc seinien yli. Kukkuu ja kurkistus, näinpäs sinut pissalla. Tiedän, että minun tulisi kieltää ja pyytää antamaan toiselle wc rauha. Kävellenkin pitäisi pystyä liikkumaan paikasta A paikkaan B. Ei hyppien, pomppien ja voltteja heitellen. Mutta en kiellä tai komenna. En tällä kertaa. Kukaan ei ole vaarassa loukkaantua, annan lasten pitää hauskaa heidän omalla hassulla tavallaan.

Kotona uppodun miettimään näitä molempia hetkiä ja mietin, milloin ihminen on siinä kohtaa kasvua ja kehitystä että meistä tulee kalkkiksia? Tylsiä ja tyhmiä aikuisia. Milloin me menetämme sen kyvyn nauraa mitä hassuimmille jutuille? Emme aina ole tylsiä ja vakavia mutta aika usein kyllä. Vai nauraisitko sinä katketaksesi jos joku kurkkisi wc oven alta kesken asiointisi? Tai saisiko yksi pieni koiran vesikulho sinut niin onnelliseksi, että parahtaisit sydäntä riipaisevaan itkuun joutuessasi pois sen kimpusta? Milloin se lapsenomainen tarve ja taito nauraa kaikelle, nauttia sekä iloita kaikesta katoaa?




En muista hetkeä jona aikuistuin. En muista hetkeä kun maailmaan murheet minut löysivät. En muista hetkeä jolloin pissakakkajutut lakkasivat tappamasta minut nauruun (okei myönnän, edelleen vielä joskus...). En muista hetkeä, jolloin kaverisuhteen luomiseen ruvettiin tarvitsemaan jotain muutakin kuin mikä sun nimi on kysely sekä hiekkalaatikko. En muista koska julkisella paikalla pelleilystä tuli enemmän vähemmän noloa ja ei suotavaa. Tosin tämä taito ajottain minulla on kyllä vielä tallessa, myönnetään nyt sitten tämäkin..

Välillä kaipaan sitä lapsena olon riemua. Saan toki seurata sitä sivusta jokaikinen päivä niin töissä kuin kotonakin. Mutta voi että mitä kaikkea antaisin, jos vain saisin kokea edes päivän vielä lapsuuttani. Sitä pientä onnellista maailmaa jossa murheet ei paljon paina. Ei ole uutisia, vain pikku kakkonen. Ei ole laskuja, vain kivirahoja. Ei ole mitään muuta kuin suuria seikkailuita päivästä toiseen. Rehellistä ja aitoa elämää. Hymyä, naurua  ehkä jopa hivenen itkua. Joka sekin puhalletaan hyvin nopeasti pois.

Sisälläni tulee asustelemaan aina ikuisesti pieni lapsi. Hassuttelen, nauran ja laulan. Paikalla ja ajalla ei ole niin väliä aina. Mutta kaikesta yrityksestäni huolimatta, aikuisten elämä ja stressi ovat minutkin löytäneet. Positiivisella huolettomuudella pyrin ruokkimaan sisäistä lastani usein, mutta valitettava tosiasia on että yrityksestä huolimatta pääni sisällä liikkuu muutakin kuin seuraava vesilätäkkö taikka pikkukakkonen. Aikuisuus on aika-ajoin tylsää ja stressaava mutta kaipa se on vain fakta joka on hyväksyttävä. Vaikka sisäinen peter panini taistelee kaikin tavoin vastaan on se asia myönnettävä: olen aikuinen. Ainaki  joskus...Ja kahdelle pienelle tytölle olen se The aikuinen. Jonka tehtävänä on suojella heidän lapsuuskuplaansa puhkeamista liian aikaisin.


Lapset pitävät nuorekkaina jotkut viisaat ovat joskus sanoneet. Osittain kyllä. Silmäpussien, ennenaikaisten ryppyjen sekä harmaantumisen rinnalla sisäinen lapseni pysyy paremmin hengissä lasten avulla. Vai voitko väittää että on olemassa jotain parempaa kuin iso vesilätäkkö, muovailuvahaukkelit, raaka piparitaikina, jälkiruoan syöminen ensimmäisenä tai päätön reuhominen aina silloin tällöin? Joskus minun on oltava se tylsä ja tyhmä aikuinen mutta joskus, joskus saan pienen palan lapsiuttani takaisin. On hyvin virkistävää heittäytyä totaaliseksi pelleksi kesken kauppareissun tai ihan vain kotisohvalla laulaa siansaksaa ja tanssia kuin viimeistä päivää. Joskus voi olla vähän lapsi.


6 kommenttia :

  1. Oi vitsi mikä juttu sulta taas! Omat ajatukset lähti pyörimään tuhatta ja sataa. Katsoin videosi tytöistä Instagramissa ja mietin samaa. Miten pienimmäinen jaksoi joka kerran nauraa? Miten vanhempi jaksoi aina vain kurkistaa peiton alta? Oi, lapsuushan se syy on.

    Vietin muutaman päivän Briteissä lapsiperheen kanssa (olen siis 19) ja kaikki oli täynnä ei-sanaa. Rannalla ei saa pikkarit vilkkua. Ei saa juosta. Ei saa jäädä katselemaan mielenkiintoista juttua. Eit oli näin aikuisensilmissä ymmärrettäviä, mutta miten selittää se viisivuotiaalle? Miksi ei saa? Vastaukseksi aikuiselta tulee läjä nokun vastauksia. Miksi hauskaa patsasta ei voisi jäädä yhdessä katselemaan? Miksi ei voisi käbellä hetken lapsen ehdoilla? Minä olin yksi niistä ein sanojista ja tajusin sen, miten inhottavaa se oli.

    Nyt saan kesän työskennellä muumien keskellä Naantalissa, ja olen iloinen siitä, miten siellä mennään lapsen ehdoilla. Ei typeriä eitä, ainakaan jokaisessa asiassa. Paikka on ehdotonta iloa ja intoa täynnä. Työpäivien jälkeen väsymyksestä huolimatta iloisena kotiin. Hymy vain nousee korviin, kun kuulen matkalla bussille lapsen selittävän innoissaan, että oli NIIN kiva päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta ja pitkästä kommentista <3 toi on kyllä totta että se ei sanan hokeminen tuntuu olevan jollekkin tapa. ITse yritn aina välttää viimeiseen asti turhaa kieltämist ja Ei:n sijaan kysyn itseltäni: miksi ei? Ja aina joka kerta kun kiellän, pitää minun pystyä se järkevästi perustelemaan! :) Ja hei ehkä naantalissa nähdään, se todellakin on meidän to do listalla kesällä! :) olet tosi ihanan ja lapsirakkaan oloinen <3

      Poista
  2. Juuri näin! Lapsen kanssa lapsen tavalla, mutta järki päässä. Aikuisen järki esimerkiksi ulkona liikuttaessa turvallisuuden kannalta tai ihan vain vessassa käynnistä muistuttamisissa ja syömisistä huolehdittaessa. Arki on paljon parempaa kun lapsi saa olla lapsi ja leikkiä ja juosta ympyrää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tosi hyvin sanottu, lapsen tavalla mutta aikuisen järki ja turvallisuus mukana! :)

      Poista
  3. Voi että nää sun kirjotukset on hyviä! Tätäkin aihetta välillä pohtinu että ku sais enemmän sitä sisäistä lasta itsestä kuorittua! Varsinki aikataulutettu arki kyllä syö erittäin paljon tota..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos! <3 ja niinpä, itse myös pyrin pikkuhiljaa irti aikatauluista kosksa ne vie lapsiystävällisyyttä aina kaueammksi :p mutta kieltämättä olen aika aikataulujan orja... :D

      Poista

Kiitos kun kommentoit <3