Kaksplus.fi

MENU

perjantai 14. lokakuuta 2016

EI! Tai no, miksi ei ?

Olin ennen niin ehdoton. Ennen ajattelin että aikuisen sana on laki. Ennen äitiyttä tai ehkä jopa vähän sen jälkeenkin. Ennenkuin minun piti oikeasti ruveta kasvattamaan ihmistä. Ei hoivaamaan vaan ihan oikeasti kasvattamaan, asettamaan rajoja ja kertomaan elämästä. Ehdottomuus katosi sen siliän tien. Kuten jo miljoonasti olen ennenkin sanonnut; äitiys opettaa. Ja voi että miten se minua opettaakin. Enää en ole niin ehdoton. EI käskyn sijaan kysynkin itseltäni yhä useammin: miksipäs ei?

Ehkä suurin syy tälle muutokselle on kaiken kyseenalaistaminen. Olen kova kyseenalaistamaan asioita ja harvoin kiellän asioissa mahdollisuuden jollekkin muulle kuin omalle uskomukselleni. Koska kyseenalaistan välillä melkeinpä mitä tahansa niin olen kyseenalaistanut myös omat kasvatusoppini ja niiden tarkoituksen. Miksi toimin näin, miksi teen noin. Mitä voisin vastata jos lapsi kysyy minulta miksi. Jos lapsi kyseenalaistaa minun kasvatukseni, pyyntöni tai käskyni on minulla oltava takataskussa syy miksi sanon näin. Aina, ihan aina. Yleensa minulta ei tarvitse edes kysyä miksi, koska minä sanoitan arkea hyvin paljon. Se on taito joka tältä suupaltilta löytyy aika hyvin luonnostaan, mutta myös taito jonka oppii maahanmuuttajalasten kanssa työskennellessä. Puhu ja kerro lapselle. Se on opettavaista, mutta myöskin reilua lasta kohtaan. Ja oiva keino pohtia myös omaa kasvatusta hieman syvällisemmin, selittäessä lapselle asioita sitä ihan oikeasti joutuu miettimään mitä tekee ja miksi.

Mutta minä harjoittelen. Vasta harjoittelen. Aina ei jaksa tai muista olla reilu. Välillä se tiukka EI lävähtää suusta ulos ennenkuin sen kummemmin ehtii sitä miettimään. Varsinkin väsyneenä on välillä hyvin rasittavaa olla lapsentahtinen ja reilu, ihminen kun olen. Tänään aamulla oli taas tilanne kun meinasin vain kieltää sen enempää ajattelematta. Pyysin Elviraa hakemaan laatikosta itselleen pipon kun olimme lähdössä mammalaan ja töihin. Elvira haki pipon, tonttulakin. Katsoin lakkia ja meinasin kieltää että ei nyt herranjestas vielä sitä päähän laiteta mutta hetken mietittyäni kysyin itseltäni: miksi ei muka? Hattu se on siinä missä muukin. Se tekee hänet iloiseksi juuri nyt. Minulla ei ole yhtään ainuttakaan pätevää syytä kieltää sen laittamista päähän. Ja niin sai neiti kolme vuotias hymy huulilla kulkunen kilisten lähteä mammalaan. Ei turhia kieltoja, ei tappelua. Vain iloa ja hyvää mieltä.

Jos mietin menneisyyden tarhatäti minääni olisin naurahtanut että voi hyvänen aika, anna vaan lapselle kaikki periksi. Nyt naurahdan menneisyyden minälle ja mietin miten hupsu olen silloin ollutkaan. Kiva ja reilu kasvatus ei ole periksi antamista. Kiva ja reilu kasvatus ei ole rajojen puuttumista. Se on rakkautta. Se on kasvatustustyyli siinä missä muutkin. Tämän kun olisin tiennyt jo silloin ennen lapsia. Moni tuomitseminen ja silmienpyörittely olisi jäänyt tekemättä. Mutta hei, eikö se niin ole että ennen lapsia sitä tiesi hyvin paljon enemmän lasten kasvatuksesta kuin lapselliset itse? Äitiys todellakin teki minusta niin paljon paremman ihmisen. 



Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Kiitos kun kommentoit <3