Voiko toisen ihmisen ylipainosta huomauttaa?

Olimme tänään isäni luona syömässä ja silmiini osui pöydällä oleva valokuva minusta. Valokuva on otettu vuonna 2011 tai 2102, en ihan tarkalleen muista. Valokuvassa olen minä, pyöreä minä. 17 kiloa painavampi minä. Fyysisesti huonovointinen minä. Kun sitä kuvaa vertaa pari vuotta aikaisemmin tai myöhemmin otettuihin valokuviin huomaa aika huikean eron. Tuo kuva on otettu aikana jolloin painoin enemmän kuin koskaan (okei, jos raskausaikaa ei lasketa..). Parissa vuodessa mopo karkasi käsistä ja paino lähti nousemaan salakavalasti. Tai eihän se salakavalasti noussut, minä vain lopetin vaa`alla käymisen kun paino ylitti 75 kilon rajan. En välittänyt itsestäni ja hyvinvoinnistani vaan suljin silmäni muutokselta. Muutos kuitenkin tapahtui niin hitaasti, ettei sitä päivittäin peiliin tuijottaessa oikein huomannut.

Muistan miten syksyllä 2012 menin työhöntulotarkastukseen ensimmäisen vakituisen työsuhteeni takia. Olin purkahtaa itkuun kun vuosien jälkeen jouduin kiipeämään vaa`alle ja näin lukeman; 85 kiloa. Hyi helvetti, oli ensimmäinen ajatukseni. Milloin minusta tuli näin lihava? Olen kasvanut liikunnallisessa perheessä ja harrastukset ovat aina olleet osa arkeamme. Mutta kun tuli teini-ikä, harrastukset pikkuhiljaa jäivät. Ja kun tuli ensimmäinen oma koti ja päätäntävalta ruoasta ja baarielämästä, alkoi pikkuhiljaa paino nousta.

Eron ja ensimmäisen ikioman kodin myötä paino laski kymmenisen kiloa. Kaikella muulla kuin terveellisellä elämällä. Matildan synnytyksen jälkeen sain kipinän elämäntaparemontista ja sillä tiellä ollaan edelleen, 17 kiloa kevyempänä ja vielä sitäkin tärkeämpää; hyvinvoivana Laurana. Syön paremmin, jaksan paremmin. Pienempi paino on vain sivuoire tästä kaikesta. Vaikka en voi kyllä väittää etteikö kevyempi peilikuvani miellyttäisi silmääni enemmän.

Kun katson vanhoja kuviani, se herättää inhoa. Miten olen voinut kohdella itseäni niin? Olin silloin myös onnellinen, en minä sitä. Mutta en todellakaan voinut hyvin. Muistan miten jouduin välillä lähtemään koulusta kotiin koska vatsani oli niin kipeä ja sekaisin. Gluteeni oli suurin syy siihen joka joskin vasta paljon myöhemmin löytyi, mutta tuskin ne kebabit ja hiilarihötöt sitä vointia paransivat.

Juttelin kerran erään ystäväni kanssa menneisyyden kiloista ja hän totesi; niin, kyllä sinä siinä yhdessä kohtaa aika paljon lihoit. Kysyin miksi hän ei sanonut mitään, koska olin itse silmäni siltä sulkenut? Hän vastasi ettei nyt sellaista voi toiselle sanoa, ei edes hyvälle ystävälle. Väitin että olisin varmasti ollut kiitollinen huomautuksesta, ehkä olisin aikaisemmin ottanut itseäni niskasta kiinni ja välttynyt monelta ikävältä wc reissulta. Mutta olisinko oikeasti osannut ottaa palautteen hyvin vastaan? Voiko toisen ulkonäköä kommentoida hyvinkin suoraan, jos tarkoitus on hyvä?

Ei voi. Ei ikinä. Kyllä ne ylipainoiset tietää että sitä ylipainoa on. Ei minunkaan farkkuni oikeasti siellä pyykissä kutistuneet ja kyllähän minä sen tiesin. Vaikka kuinka yritinkin silmäni asialta sulkea. Minua ei vain siinä elämäntilanteessa jaksanut kiinnostaa kroppani hyvinvointi, olinhan nuori ja tavallaan kuitekin terve. Pidin myös itsestäni, vaikka hivenen tuhti olinkin. Olin onnellinen, eikä ulkonäkö ollut keskeinen asia elämässäni vaan seikkailut. Hauskanpito ja ystävät. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta viedä sitä minulta. Kenelläkään ei olisi ollut oikeutta saada minua vihaamaan peilikuvaani. Vaan siltikin mietin, että entäpä jos olisin aikaisemmin puuttunut omaan tapaani elää? Entä jos joku olisi kertonut miten olin lihonnut ja sille ehkä kannattaisi tehdä jotain? Entä jos joku olisi sanonut että hei Laura, vaihdappa se hesemättö salattiin. Olisin suuttunut, todellakin suuttunut. Ja ruvennut vihaamaan itseäni.

Toivon että menneisyyden minä ja tämän päivän minä olisivat tavanneet. Tämän päivän minä olisi kertonut miten paljon jo pelkällä ruokavaliomuutoksella voi saada aikaan. Hän olisi sanonut menneisyyden minälle että vaikka oletkin jo onnellinen, voit olla vielä onnellisempi. Kun ei aina tarvitse miettiä ruokailun jälkeen että missä on lähin vessä. Kun ei aina tarvitse olla vatsakipeänä ja turvonneena. Kun jaksaa paremmin ja on energisempin, on myös onnellisempi.

Ja lopuksi on pakko vielä todeta että sama pätee myös niihin laihoihin ihmisiin. Ei heidänkään ulkonäköä ole kenelläkään oikeutta kommentoida. Sanoillasi voit loukata enemmän kuin arvaatkaan, ruumiinrakenteesta riippumatta. Miellyttävä ulkonäkö ei ole se The avain onneen, hyvinvointi on. Ja hyvin voi voida ulkonäöstä riippumatta.