Olinko sittenkään valmis tähän raskauteen?

Aika kultaa muistot. Aivan liian hyvin. Odotin raskautta, kolmatta lasta ja tätä ihanaa mahankasvattelua kuin kuuta nousevaa. Mutta tiedättekö, tämän pahoinvoinnin ja väsymyksen takia olen salaa hiljaa mielessäni miettinyt että olikohan tämä sittenkään ihan viisasta. Olinko valmis hyppäämään tähän tuntemattomaan, pelottavaan, rankkaan mutta rakkaaseen matkaan vielä kerran?

Yhdeksän tuntia yöunia takana. Silti väsyttää. Oksettaa, oksettaa ja oksettaa. Ruokaa pitää olla käden ulottuvilla koko ajan. Turvotus on kamalaa, olo on kuin vappupallolla. Suoraan sanottuna tämä on aivan perseestä.

En muistanut miten kamalaa tämä raskauden alkutaival on. En muistanut mitä tälläinen väsymys on. Huonosta olosta puhumattakaan. Tänään mietin että jos kaikki ei menekkään hyvin niin tässä se sitten oli. Toista kertaa en lähde yrittämään, sitten jään onnelliseksi kahden lapsen äidiksi.

Eihän ne näin tule menemään, luultavasti. Kolmannen lapsen kaipuu on niin suuri. Raskaus ei ole ruusuilla tanssimista ja silti vain taas tähän lähdin. Mutta onko väärin jos myönnän että välillä, niinä rankkoina ja huonoina hetkinä sekunin sadasosan ajan kadun sitä, että päätin lähteä tähän vielä kerran. Negatiiviset ajatukset, saatika niiden äänen sanominen on pelottavaa. Otetaanko kostona niistä ajatuksista meidän onni meiltä pois? Entäpä jos kaikki tämä viikkojen kärsimys onkin ollut turhaa?

Ehkä en ihan henkisesti ollut täysin valmistautunut siihen miten kurjan olon tämä raskaus minulle tekisi. Fyysisesti kyllä tiesin mitä odottaa mutta henkisesti en osannut valmistautua niin hyvin. Joka kerta olen pelännyt sitä pahinta, mutta nyt kolmannella kerralla se ajatus tuntuu olevan paljon voimakkaampi mitä ennen. Pelko ja siitä johtuva ahdistus on enemmän läsnä mitä aikaisemmilla kerroilla. Kun minulla jo on kaksi täydellistä lasta niin voinko vielä saada kolmannen? Ja vieläpä näin helposti.

Turhauttaa ja pelottaa olla näin haavoittuvainen. Onni voi muuttua musertavaksi suruksi tuosta vain. Enkä minä pysty vaikuttamaan siihen mitenkään. Haavoittuvainen ja avuton, sellainen on minun oloni tällä hetkellä kaiken pahoivoinnin ja väsymyksen keskellä.

Olen etuoikeutettu ja niin onnekas kun saan taas mahdollisuuden kärsiä raskausajan pahoinvoinnista ja väsymyksestä. Etuoikeutettu, mutta niin kamalan väsynyt. On todella uuvuttavaa pelätä.

Tuntuu että ärhentelen perheelleni enemmän kuin koskaan ennen. Pinna on kaikkea muuta kuin pitkä ja lapset tuntuvat temppuilevan ihan tahallaan kun huomaavat minun olevan väsynyt. Joka ilta mietin miten kurja olen tänään taas ollut. Raskausaika ei todellakaan ole helppoa. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Ei minulle eikä perheelleni. Mutta lopussa kiitos seisoo, todellakin kaiken tämän arvoista. Kerta toisensa jälkeen. Kunhan vain voisin olla luottavainen siihen, että se palkinto tulee syliin asti joulukuussa.

Kyllä tämä tästä. Älä kiltti ota onneani pois en minä sitä todellakaan halua vaikka aika rankkaa nyt onkin. Korkeintaan kuusi viikkoa, eiköhän tämä sitten helpota. Niinkuin muillakin kerroilla on aina helpottanut. Sekä väsymys että pelko. Kun ollaan "turvallisilla" viikoilla, uskallan ehkä jo iloita ja luottaa siihen, että meitä joulukuussa on viisi.

Mitä lähemmäksi varhaisulta tulee, sitä enemmän ajatus siitä ahdistaa. Meinasin tänään jo peruttaa koko ultran. En minä haluakkaan tietää. En minä halua että tämä onni otetaan pois. Ja taas toisaalta odotan sitä niin kovin. Haluan tietää missä mennään vai mennäänkö edes.