Äiti, joka on riippuvainen lapsistaan.

Lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan. Mutta pakko myöntää, minäkin olen erittäin riippuvainen heistä.

Maanantai aamu. Nautin rauhallisesta aamukahvista keittiön pöydän ääressä. Kello ei ole edes puoli seitsemän, koetan olla hiirenhiljaa. Yläkerrassa joku kääntää kylkeä ja hieman yskäisee. Jähmetyn kesken santsikupin täyttämistä ja kuulostelen; heräsiköhän siellä joku? Olen niin hiljaa kuin voin vaikka takaraivossa kolkuttaa ajatus nukkuvan talon herättämisestä. Voi miten kolistelu ja metelin pitäminen houkuttelisi.

Ei siksi, että kadehdin nukkuvaa perhettäni. Vaikka toki tämäkin on totta, miten lämmin sänky olisikaan tänään houkutellut. Olisin halunnut herättää heidät, koska kaipasin heitä. Jo ennen työpäivää. Maanantai, edessä olisi pitkä työpäivä joka loppuisi vasta ilta kahdeksalta. Koko päivä pois rakkaimpieni luota, enkä edes aamuhaleja saanut.

Puen takin päälleni ja nappaan termoskahvin käteen. Hetken mietin jos kävisin ihan nopeasti vain suukottamassa heitä. Jo se auttaisi ikävään. Mutta en tee sitä nimittäin tiedän, että aurinkoisena aamuna uni on jo tähän aikaan hyvin kevyttä. Suukko tai turvaportin hiljainen napsahduskin riittäisi herättämään heidät.

Suljen ulko-oven niin hiljaa kuin pystyn. Aamu on hieman pilvinen, mutta ulkona tuoksuu ihanalta. Yöllä on satanut vettä; ilma on raikas ja lämpöinen. Hymyilen. Kyllä minä selviän tästä päivästä ehkä sittenkin. Pieni ikävä tekee ihan hyvää välillä. Pusutellaan illalla sitten koko päivän edestä ja luetaan superpitkä iltasatu. Ja tämän päivän jälkeen arki ja lasten kiukuttelut maistuvat aivan varmasti taas pikkuisen paremmin.