Ei ne lapset aina opi nukkumaan yrityksistä huolimatta.

Meidän esikoinen Elvira oli helppo vauva. Hän aloitti kokonaiset yöunet kahden kuukauden iässä ja jätti samalla itse yösyömiset pois. Osasin odottaa ettei toinen vauvavuosi tulisi olemaan yhtä helppo, mutta ajattelin että jos koliikkia ei saada niin kaikki on hyvin. Kyllä ne lapset sitten vauvavuoden jälkeen oppivat nukkumaan.

Voi kuulkaa, niin väärässä minä olin. Meidän kuopuksemme Matilda täyttää reilu kuukauden päästä 2 vuotta ja kokonaiset yöunet mahtuvat valehtelematta yhden käden sormiin.

Matilda on vauvasta asti ollut öisin aika vaativa. Ensimmäiset kuukaudet roikuttiin tissillä 4-6 kertaa yössä. Sitten kun yösyöminen jäi 6kk iässä, alkoi itkeminen. Kova ja pitkäkestoinen huuto keskellä yötä. Syy näille huudoille oli mysteeri, milloin hampaat, milloin syli ja milloin ihan vain joku muu. Muistan miten pahimpina öinä mietin että jos vain antaisin tämän lapsen huutaa, hiljenisikö se lopulta? Muistan miten kerran mietin, että entä jos lapsi tippuisi lattialle? Hiljenisikö se? Pelästyin synkkiä ajatuksiani ja purskahdin itkuun. Jälkikäteen mietin miten hyvä että annoin myös niille negatiivisille ajatuksille tilaa. Tunteita ei saa tukahduttaa, ne pitää kokea. Ja jälkiviisaana voin kertoa, että tämän jälkeen opin paljon paremmin tunnistamaan ne omat voimavarani.

Loppui yöhuudot ennen vuoden ikään, mutta tuliko kokonaiset yöt? Eivät. Vieroitettiin tutista. Ei apua. Edelleen jokaikinen yö hän vaatii silitystä, huomiota ja tukea. Joskus vain kerran, joskus useammin. Esimerkiksi viime yönä kuusi kertaa.

Me olemme yrittäneet perhepetiä, omaa sänkyä ja jonkinlaista unikouluakin. Millään niistä ei ole ollut sen suurempaa merkitystä meidän öihin. Toisinaan nukutan ihan hyvin, toisinaan kuten viime yönä, nukutaan todella huonosti. Ja tiedättekö, näihin herätyksiin tottuu.

Univelkaa ja valvottamista käytetään yhtenä kidutuskeinona. Enkä ihmettele, väkisin valvominen on aivan kamalaa. Tappavan kamalaa. Olen asennoitunut siihen, että joulukuisemme vauvavuoden koittaessa tämä kaikki alkaa alusta. Ehkä jopa vielä rankempana. En voi valehdella etteikö se hieman jopa pelottaisi, mutta taas kerran voin ajatuksissani turvata meidän lähipiiriin ja ihanaan mieheeni. He ovat siinä ja tukevat.

Kaksi vuotta valvomista eikä loppua näy. Järkyttävä univelka on vaihtunut välillä vähän väsyttää univelaksi. Ja se on ihan okei. Pienten lasten vanhemmilla kai kuuluu olla vakiovarusteena hivenen silmäpusseja ja räjähtänyttä tukkaa.

Mutta Matilda, älä ymmärrä väärin. En minä pistä pahakseni jos alottaisit kokonaiset yöt vaikla heti ensi yönä. Olisihan se ihan mahtavaa.

Vauvat valvottaa,mutta niin valvottavat näköjään taaperotkin. Ehkä sitten kun sana taapero tippuu iän myötä pois, voimme haaveilla kokonaisista öistä? Tai sitten emme, itse en ole oppinut kokonaisten öiden nukkumista vielä tämän 24 vuoden aikana. Se yöheräily taitaa siis olla meillä suvussa.

Harmi ettei lapsemme ole perineet isänsä unen lahjoja.

Sitten he eivät heräisi edes pommiin.