Äitiydessä yllätti ne negatiiviset tunteet.

Mielikuvasi äidistä? Ennen lapsia ajattelin äitien olevan herkkiä, ällöttävän onnellisia, kestohymyllä varustettuja vauvan nuuhkijoita. Ainakin niiden vastasyntyiden äidit siellä vauvakuplassa. Mitä isommiksi lapset kasvasivat, sitä reippaammalta ja pullantuoksuisemmalta äiti näyttäisi. Sitten syntyi ensimmäinen lapseni ja järkytyin; miksi äitiys ei olekkaan aina niin ihanaa? Miksi se oma lapsi saa aikaan niin isoja tunteita? Niitä rakkaudentunteita, mutta myös niitä negatiivisia. Pelästyin, eihän äiti voi vihata omaa lastaan. Edes sen yhden pimeän sekunnin ajan.

Viha on sanana aika vahva, mutta en tiedä mitä muuta käyttäisin. Ärsyttävä. Raivostuttava. Ahdistava. Tekisi mieli repiä hiukset päästä ja karata ovesta. Päästä edes hetkeksi tästä myllystä pois, jota lapsiperheen kodiksi ja elämäksikin kutsutaan. Ahdisti, ahdisti ne naegatiiviset tunteet. Eihän äitiyden tälläistä pitänyt olla.

Muistan ensimmäisen ahdistukseni kun Elvira syntyi. Olin kuvitellut eläväni vauvan kanssa onnellisessa symbioosissa ainakin ensimmäisen vuoden. Sitten tuli todellisuus. Ajatukset siitä, kun liika läheisyys ahdisti. Rakkaus vauvaa kohtaan ahdisti ja pelotti. Pelotti rakastaa niin kovin. Pelotti ärsyyntyä toisen läheisyyden tarpeesta. Kaipasin myös sitä omaa aikaa ilman vauvaa ja se ahdisti. Eihän äidit tarvitse omaa aikaa? Ei ainakaan minun mielessäni rakentuneessa maailmassa. Elvira oli 4 viikon ikäinen kun lähdin ensimmäistä kertaa viihteelle. Muistan miten innoissani olin ja samalla niin ahdistunut. Huono äiti, huono äiti, jyskytti takaraivossani koko illan ja seuraavat päivät. Vaikka enhän minä ollut huono äiti, päinvastoin. Pidin huolta myös itsestäni ja hyvinvoinnistani.

Pikkuhiljaa niihin negatiivisiin tunteisiin tottui. Netin äitipalstoilla huomasin aika nopeasti että en ole ajatuksieni kanssa yksin. Oikeastaan näytti siltä, että on normaalimpaa aina silloin tällöin vähän vihata lapsiaan. Sen myöntäminen itselleni oli helpottavaa. Kun sallin itselleni ne negatiivisetkin tunteet, elämä helpottui kertaheitolla. Uhman saapuessa taloomme huomasin nopeasti, että on ihan tavallista ettei äiti aina jaksa olla iloinen ja pitkä hermoinen. Kaikki tunteet ovat sallittuja lapsiperheessä, myös äidillä. Sen tajuaminen sai minut luottamaan itseeni, rakastamaan itseäni äitinä ja olemaan vähän vähemmän tuomitseva. Niin itseäni kuin muitakin vanhempia kohtaan.

Sitten syntyi Matilda. Alusta asti ja edelleen vähän huonosti nukkuva lapsi. Tuli öitä, kun hän vain huusi ja raivosi. Tuli tähän mennessä äitiyteni synkin hetki. Eräänä yönä mietin, että entä jos tiputtaisin tämän lapsen sylistä lattialle. Hiljenisikö se? Pelästyin, pelästyin sitä tunnetta niin suunnattomasti. Vein huutavan vauvan isänsä syliin ja myönsin, nyt minä tarvitsen hengähdystauon. En ole jumala, en edes enkeli. Aina ei voi jaksaa ja pystyä. Eikä tarvitsekkaan.

Vaikka loppuyön valvoin ja pyörin tunnontuskissani sen synkän ajatuksen takia, niin minä opin. Opin olemaan armollinen. Soimasin itseäni siitä synkästä ajatuksesta vaikka tiesin että sanoista ja ajatuksista itse tekoihin on vielä hurjan pitkä matka. Pelottavan lyhyt, mutta silti niin pitkä. Armahdin itseni ja ajatukseni, se on elämää. En ikinä satuttaisi omia lapsiani, ikinä. Tämän yön jälkeen opin helpommin pyytämään apua. Myöntämään itselleni sekä miehelleni että helvetti, nyt menee hermo sinun vuorosi. En yrittänyt enää pärjätä väkisin, koska me äidithän aina pärjätään ja hoidetaan omat lapsenne hymyssä suin. Kun se todellisuus ei todellakaan ole tämä.

Välillä ne omat lapset ovat maailman ärsyttävimpiä otuksia. Välillä tekisi mieli juosta tätä arkea karkuun, ja kovaa juoksisinkin. Näiden ajatusten myöntäminen, tunteminen ja sanoittaminen on antanut minulle voimaa. Elämä ei ole kiiltokuvia ja sateenkaaria, ei vaikka miten haluaisi ja olisi etukäteen niin suunnitellut. Minä hermostun ihan samalla tavalla välillä kuin kaksi uhmaikäistäni. Suututaan, tiuskitaan ja pyydetään anteeksi. Opetellaan elämään yhdessä perheenä. Opetallaan yhdessä niitä tunnetaitoja. Minä opetan lapsiani päivittäin, mutta todellisuudessa he opettavat minua vähintäänkin yhtä paljon.

Ennen ajattelin että äitinä niiden negatiivisten tunteiden kätkeminen on tärkeä taito. Nyt ajattelen että se on aivan turha taito. Tärkein taito on sanoittaa ne tunteet. Pyytää anteeksi ja osoittaa että kyllä me aikuisetkin kiukutellaan, hermostutaan ja harmistutaan ihan samalla tavalla mitä lapsetkin. Äiti hermostui koska, äiti on vihainen koska, äitiä harmittaa koska...

Eilen illalla hermostuin tyttöjen sähläykseen kun piti jo olla unten mailla. Tiuskaisin vähän liiankin kärttyiseen sävyyn pää tyynyyn ja silmät kiinni nyt heti! Pyysin anteeksi, ja isompi tyttöni vastasi minulle: Saat anteeksi äiti. Minä rakastan sinua vaikka sinä hölmöilet. Ja sinä rakastat meitä vaikka me hölmöillään aina.

Äidinrakkaus. Sitä ne negatiiviset tunteet eivät koskaan poista.

Vaikka ne tunteet myöntäisi ja sanoisi ääneen.