Joskus on rankkaa olla taapero...

Tai oikeastaan melkein aina. Minun piti tulla kirjoittamaan teille 10+1 syytä joista taaperoni on suuttunut, mutta ei kymmenen riitä mihinkään. Paremmin olisi voinut kirjoittaa 10+1 syytä joista taaperoni EI ole suuttunut, ja siitä kirjoituksesta olisi aiheet loppuneet kesken. Voihan uhma, koska sinä loput?

Ei varmasti ihan hetkeen, koska perheestä löytyy myös neljävuotias uhmailija. Lottovoitto, jos vielä pieninkin ehtii mukaan remmiin ja meillä on kahden vuoden päästä kolme uhmaa talossa!

Onhan tuo myös ihan äärettömän suloista, kun koko maailma on välillä kaksivuotiasta vastaan. Mutta joskus, joskus meinaa usko tähän touhuun loppua. Uusimpana keksintönä meidän perheessä on syliin just nyt heti toiminto. Syliin on päästävä, juuri sillä punaisella sekunnilla kun huomaa, että äidillä on kädet täynnä tavaraa tai hommia. Ruuanlaittoa, tiskausta, kauppakassien kantamista...Jumalaton huuto, se siitä sitten seuraa.

Joskus on rankkaa olla taapero. Tai oikeastaan suurimman osan päivästä. Onhan tämä uhmakas niin älyttömän aurinkoinenkin persoona, mutta mielialat vaihtelee (kuulemma tavallista erityisesti meillä naisilla, mitään en myönnä..) sadasosasekunneissa laidasta toiseen. Ja sitten huudetaan, sydäntä raastavasti ja mahdollisimman dramaattisesti. Ja heti, jos tahtonsa sattuu saamaan läpi loppuu huuto kuin seinään. Tietenkin. Kun maailma toimii taaperon tahdon lailla, on maailmassa myös rauha.

Eilen meni hermot, kun äiti ei voinut kantaa autolta kotiin. Typerät kauppakassit. Siinä me sitten hetki seistiin ja kiukuteltiin. Vähän ehkä molemmat...Kun meno hieman rauhoittui ja tappavat katseet minua kohti loppuivat kävelin ottamaan taaperoa kädestä kiinni ja sanoin; mennäänkö rakas kotiin? Hän nousi, tarrasi kädestäni kiinni ja hivenen nyyhkyttäen totesi joo, minä lauhottusin äiti.

Niin rakas. Niin suloinen. Niin vahvatahtoinen ja tomera. Voihan matami, kenen lie luonteen olet perinyt...