Kodista luopumisen tuska...

Olen odottanut tätä hetkeä jo melkein kaksi vuotta. Hetkeä, jolloin passiivisen aktiivinen uuden kodin etsintä tuottaa tulosta. Sellaista tulosta, joka on meille molemmille vanhemmille se unelma. Nyt kun se unelma on löydetty ja pankki asiat siltä osin hoidettu, alkaa se vähän haikea vaihe. Tästä kodista luopuminen.

Vaikka olen halunnut muuttaa omakotitaloon jo pitkään, rakastan myös tätä kotia. Valitettavasti kolmiosta alkaa viiden ihmisen perheessä loppumaan tila, pakko se on myöntää ennen kuin nämä seinät oikeasti kaatuvat päälle. Mutta kun, tämäkin koti olisi niin ihana. Ihanalla, rauhallisella lapsiperheiden suosimalla alueella. Mitä ihanimmat naapurit, joiden kanssa ollaan koettu monta mukavaa hiekkalaatikko-hetkeä. Tämä on meidän koti. Joka kuitenkin kohta on jonkun toisen koti.

Täällä tytöt ovat ottaneet ensimmäiset askeleensa. On koettu monta ihanaa virstanpylvästä kehityksessä. Ensimmäinen koti, jonka papereissa lukee meidän molempien nimet. Ensimmäinen asunto vuosiin, joka oikeasti on tuntunut kodilta. Ja nyt siitä pitäisi luopua. Ja vieläpä mahdollisimman nopeasti...

Olo on haikea, mutta samalla hyvin innostunut. Sekä stressaantunut. Meidän pitäisi päästä tästä asunnosta eroon aika nopeallakin aikataululla, jotta unelmien kotimme ei mene sivu suun. Sen lisäksi on valmistauduttava siihen, että jos tämä asunto tuurilla menisikin äkkiä kaupaksi, olisi meidän asuttava vuokralla kenties siihen asti, että vauva syntyy. Ja vähän pidempäänkin. Koska (toivottavasti meidän..) se The talo valmistuu vasta vuoden vaihteessa.

En uskalla vielä kovin hehkuttaa ja iloita, koska matkassa on niin monta mutkaa ennen kuin oikeasti se The koti on meidän koti. Maanantaina tapaamme kiinteistövälittäjän, ja toivottavasti saamme heti hommat pyörimään myynnin suhteen. Pelkään vain, että emme saa tätä myytyä ennekuin joku muu ihastuu myös siihen The taloon ja tekee siitä kaupat. Kun lähes kahden vuoden etsinnän jälkeen se olisi viimein siinä.

Niin lähellä, siltikin vielä niin kaukana...