Tulin sisälle ja ulko-ovi kolahti vähän turhankin kovaa kiinni. Jähmetyin ja kuulostelin herääkö joku yläkerrassa metelöintiini. Kunnes havahduin, eihän siellä ole ketään joka ei heräisi. Pienet lenkkarit kenkätelineestä, poissa. Lelukaaos olohuoneen lattialta, poissa. Hiljaista, niin hiljaista että kuulin kellon tikittävän. Ja se jos mikä on lapsiperheessä ihme, suorastaan pelottavaa.
Mietin avaisinko vielä television mutta päätin mennä nukkumaan. Kun kerrankin saisi nukkua koko yön kenenkään heräämättä. Yläkerrassa vastassa oli kaksi surullisen tyhjää sänkyä. Siellä missä yleensä oli kasa pehmoleluja oli vain tyhjyyttä. Tyynyillä, joilla yleensä oli kaksi pörröistä ja takkuista tukkaa ammotti vain tyhjyyttä. Katselin hiljaista ja tyhjää lastenhuonetta ja näky oli surullisen tyhjä. Sieltä huoneesta puuttui jotain niin suurta ja ihmeellistä.
Nukuin huononsti koko yön. Heräsin monesti, kun kukaan ei herättänyt. Kukaan ei puhunut unissaan, käynyt vessassa tai nähnyt pahaa unta. Kukaan ei kaivannut aamuyöstä syliä tai lohtua. Alakerran kello tuntui huutavan, niin hiljaista täällä oli. Aamulla nousin aikasin ylös. Ikävästä ja huonoista yöunista huolimatta päätin ottaa ilon irti tästä hetkestä. Sai herätä rauhassa. Kukaan ei tapellut. Aamukahvi pysti kuumana. Ja aamupalaksi sai surutta syödä kulhollisen jäätelöä.
Äidin oma aika. Kun sitä ei ole, sitä kaipaa niin kovasti välillä. Kun sitä sitten on, niitä kahta tappelevaa mutta niin rakasta pörröpäätä kaipaa enemmän kuin uskoisikaan. Mutta lapseton yö ja kavereiden kanssa ulkona syödyt pizzat tekee välillä ihan mahdottoman hyvää. Vaikka sivutuotteena olisikin kova ikävä ja koko yön kestävä närästys.
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3