Kaikki omiin lapsiin liittyvät vastoinkäymiset ja ikävät asiat ottaa aina koville. Hormonilisä lisää tuskaa satakertaiseksi. Tänään aamulla tyttöjen päiväkodista lähteminen oli hyvinkin haastavaa. Toinen jäi tuppisuuna syöttötuoliin suupielet alaspäin. Toinen sen sijaan aloitti jo autossa äiti älä vie minua sinne lauseet. Lopulta sain kääntää selkäni täysillä huutavalle neljävuotiaalle joka ei millään olisi halunnut päästää äitiä töihin. Selvisin autoon saakka, jossa tirautin pari kyyneltä huono äiti joka hylkää lapsensa -hormonipuuskassani.
Tiedättekö kuinka montaa kertaa olisi tehnyt mieli juosta takaisin, napata tytöt kainaloon ja painella kotiin yhdessä? Aika hemmetin monta. Vaikka tiedän, että iltapäivällä isää vastaan juoksee kaksi iloista tyttöä eikä aamuitkuista ole tietoakaan. Mutta kun minä saan osalseni vain ne itkut, en niitä iloja.
Koko työpäivän asia vaivasi minua. Oli kurja olla ja aivan kamala ikävä omia lapsiani. Tuli huono-omatunto siitä, että täällä minä vaan hoivaan toisten lapsia kun omani olisivat niin mielellään kanssani. Täytyyhän töitä tehdä, mutta kerro se minun lapsilleni sekä hormoneilleni.
Kännykän taustakuvasta pilkistää kahden iloisen lapsen naamat kun työpäivän aikana kurkkan kelloa. Ikävä iskee kovaa, haluaisin jo kotiin perheeni luo. Halimaan ja pussailemaan. Tyhmä, typerä työpäivä. Josta kuitenkin niin kovin pidän.
Toisaalta nämä hormoniryöpyt tekee hyvää. Välillä kahden uhman kanssa rakkaus omia lapsia kohtaan tai ainakin hellyyden osoitukset piileskelee siinä sivussa ja nämä muistuttaa hyvin miten voimakasta se rakkaus on. Vaikka se jonain päivinä tuntuukin olevan myrskypilvien takana piilossa. Tai ehkä ei sittenkään piilossa. Ehkä sitä rakkautta on juurikin se, etten edes pahimpina päivinä pakkaa laukkujani ja karkaa maailman toiselle puolelle. Tai anna heitä postimiehen mukaan...
Äitiys. Raskaus. Hullujen hommaa. Ja taas tässä silti vaan ollaan.
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3