Lapseni, nuo niin vähään tyytyväiset olennot.

Vau, miten upea! Niin hieno! En ole ikinä nähnyt noin hienoa leikkisateenvarjoa! Huusivat lapseni tänään kilpaa, kun askartelin minuutissa heille sateenvarjot kahdesta pillistä, teipistä sekä kertakäyttölautasesta. Töihin oli päästävä ja koira pissatettava, mutta kun bussipysäkillä satoi vettä. Eikä äiti antanut oikeita teräviä sateenvarjoja leikkiin. Jotainhan oli siis keksittävä ettei kaksi Elsaa kastuisi läpimäriksi.

Silmät kiiluen ja ilosta hyppien kaksi pientä pörrötukkaa istahtivat viltin päälle sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta. Spesiaalin siitä hetkestä teki se, että sylissä oli lautasellinen porkkanaa sekä ruisleipää. Sai samalla rauhoittua telkkarin ääreen lempiohjelmien pariin ja täyttää mahan hyvällä, maailman yksinkertaisimmalla välipalalla. Jälkiruoaksi äiti lupais vielä omenaa, vau.





Oliko sinulla Elvira tänään kiva päivä? Oli, tein hienon piirrustuksen ja sinä teit meille ne upeat sateenvarjot. Se oli kivaa. On myös kivaa, kun huomenna sinä ja isi olette kotona ja ollaan kaikki kotona yhdessä. Voidaan vaikka katsoa Frozen ja pelata sitä eläinpeliä. Jooko äiti?

Jos jotain haluaisin oppia lapsiltani, niin tuo elämän pienistä iloista nauttimisen taidon. Hyvin useasti mietin, että missä kohtaa me aikuiset tullaan tylsiksi ja unohdamme arjen pienet ilot? Milloin vesisade muuttuu seikkailun sijaan kiusaksi ja milloin vesilätäköt aletaan kiertämään niissä hyppimisen sijaan? Milloin lastenhojelmista tulee ärsyttäviä ja porkkanasta sekä ruisleivästä arkista? Milloin minä olen kasvanut aikuiseksi? Useimmiten vähän tylsäksi sellaiseksi.