Meidän kotona riidellään joskus. Meneekö lapsemme siitä rikki?

Meidän parisuhde nopean alkunsa takia on ollut aika kivinen tie. Välillä tuntui, että kaikki piti oppia sieltä kantapään kautta. Tapeltiin, kinasteltiin ja yritettiin oppia elämään yhdessä saman katon alla. Rakkautta ei ikinä puuttunut, mutta nopea aikataulu raskaushormonien ja vauvavuoden väsymyksen kera ei varsinaisesti helpottanut hommaa. Muistan miten esikoisemme vauvavuoden aikana useasti riitojen jälkeen mietin, että ei tälläinen kuva parisuhteesta ole pienelle lapselle hyväksi. Riitainen, tulinen parisuhde. Kuka haluaa antaa sellaisen perhemallin perinnöksi lapsilleen?

Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tajuamaan, että riidoissa on se yksi tärkeä asia jonka haluan opettaa lapsilleni: Anteeksi pyytäminen, anteeksi antaminen ja sovinto. Lohduttauduin myös sillä ajatuksella, että harva parisuhde taitaa vauvavuoden aikana pysyä konfliktivapaana. Vauvavuosia kun meidän perheeseen mahtuu pian viiteen vuoteen kolme, voitte kuvitella että kyllä riitoja on syntynyt. Ja tulee varmasti vielä syntymäänkin.

Meidän perheessä riidellään, kinastellaan ja puhutaan välillä vähän kiihkeään sävyyn. Mutta meillä myös pyydetään anteeksi, sovitaan, halaillaan ja pussaillaan. Kerrotaan että rakastetaan, välitetään ja sanoitetaan miksi joskus vähän riidellään. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että perheessä saa tunteet näkyä. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin rakkaus kuin vihakin. Turvallisissa määrin tietenkin, ketään ei satuteta henkisesti eikä fyysisesti.

Jostain syystä olen rakentanut itselleni mielikuvan lapsista ja lapsiperheestä, jossa lapset ovat kuin kristallia. He menevät heti rikki milloin mistäkin pienestä kolhusta. En tiedä kuuluuko tästä suurin kiitos internetille. Äitiryhmille ja kasvatusartikkeleille, joissa vihjaistaan lasten kärsivän mitä pienimmistä asioista. Kun ei ne lapset oikeasti niin helposti mene rikki, ei ainakaan meidän melkein nelävuotias ole mennyt.

Vaikka neljä vuotta sitten tuoreena äitinä pelkäsin millaisen tunteettoman ihmisen minä tuosta pienestä tytöstä tälläisellä parisuhde esimerkillä kasvatan, pelko oli ihan turha. Normaali tunteva, tunteitaan sanottava ja empaattinen pieni ihmisen alku täällä asuu. Tomera, joka kertoo hyvin usein meidän vanhempien kinastelun jälkeen että äiti, nyt sinun pitää kyllä pyytää isiltä anteeksi. Silloin neljä vuotta sitten kukaan ei vain ollut kertonut millaista lapsiperheen arki oikeasti olisi. Mielikuvat ja internetin antama harhaluulo vauvaperheestä oli vain täynnä aurinkoa ja nauravia vanhempia sekä lapsia. Ei niissä kuvissa riidelty ja oltu väsyneitä. Tai ainakin nämä ei niin harmoniset kuvituskuvat olivat artikkeleissa, joissa lapset syystä taikka toisesta kasvoivat kieroon kuin korkkiruuvit. Kiitos tietenkin heidän vanhempien. Mielikuvat ja paineet rakentaa tyhjästä täydellistä perheidylliä oli aika kovat.

Minä en jaksa enää näiden vuosien jälkeen uskoa siihe, ettei lapset saa nähdä vanhempiensa riitelyä. Oikeastaan tuntuu, että he voivat oppia siitä hyvinkin paljon tärkeitä asioita omaan elämäänsä. Riidat eivät ole maailmanloppu, niistä selvitään ja niistä opitaan. Anteeksi antaminen ja pyytäminen, elämäntaidoista tärkeimmät. Ei lapsiperheet niitä riitoja tarvitse, mutta ehkä pointtina oli se ettei kannata pelätä niitä niin paljon kuin minä aikoinaan pelkäsin. Menetin oikeasti yöuneni niiden takia ja mietin, olisiko meidän parempi erikseen kuin yhdessä ettei vaan lapsemme saisi huonoa kuvaa parisuhteesta. Vaikka riidat olivatkin aika pieniä ja laimeita, niin tuoreena epävarmana äitinä olin aivan varma lapseni pilaamisesta. Kuten hyvin monessa muussakin asiassa ajattelin tämän tekeväni.

Nyt kun mietin viikkoja taaksepäin, en edes muista milloin olemme kunnolla viimeksi riidelleet. Joskus tulee sanottua asioita vähän liian kärkkäästi väsymyksen ja lasten kinasteluiden keskellä mutta riitoja, niitä ei ole enää samalla tavalla kuin ennen. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, sanoisin neljän vuoden takaiselle tuoreelle äidille että on ihan okei riidellä. Tuossa elämäntilanteessa se on ihan normaalia, kun kainalossa on sekä tuore vauva että tuore parisuhde. Kaikesta on kuitenkin opittu ja kasvettu yhdessä mahdollisimman hyviksi riitelijöiksi. Mahdollisimman hyviksi vanhemmiksi jotka ovat yhdessä sen verran hulluja, että vielä kolmannen kerran vauvavuoden valvomisilla ja stressillä sekoittavat tätä pakkaa.

Mutta tiedättekö, ne vaikeat kuukaudet ehkä jopa vaikeat vuodet ovat opettaneet minulle ja meille sen, että olemme kyllä aika tiimi. Kun ei ne ongelmat pistäneet lusikoita jakoon, ei ne taida jakoon ikinä mennäkkään. Nykyään on rentoa kinastella kun uskaltaa luottaa sen toisen pysyvän siinä. Kun tietää, että ei se ennenkään ole ihan pienistä pelästynyt.