Epäkiitollinen äiti vai liian rehellinen kirjoittaja?

Välillä kun kirjoitan näitä blogitekstejä, mietin painanko sittenkään julkaise nappulaa. Olen itse sinut tekstejeni kanssa, mutta haluanko taas kerran antaa palan ajatuksiani teille? Varsinkin nuo ei niin positiiviset ajatukset raskauteen ja lapsiin liittyen, ne jakavat mielipiteitä niin itseni kuin teidänkin kesken. Ja kun tuntuu, että aina löytyy joku jonka aamukahviin onnistut niin sanotusti pissimään...

Saan paljon kiitosta ja positiivista palautetta siitä, kun olen niin rehellinen ja aito. Se on ihanaa, ja tiedän että suurin osa juuri siksi tätä blogiani lukee. Siksi, että täältä tietää saavansa vertaistukea niille omille epäonnistumisilleen ja sekaiselle arjelleen. Minä saan myös erittäin paljon teiltä, kun kommenttiboksissa ja Facebookissa saan kuulla, etten todellakaan ole yksin ajatusteni kanssa. Se, jos mikä on ihanaa ja yksi tämän blogin tarkoituksista, vertaistuki. Mutta sitten aina on ne pari muuta ihmistä..

Olen aika herkkis, myönnetään. Kanssani saa olla eri mieltä, totta kai. Mutta ne tahallaan piikittelevät ja negatiiviset kommentit, ne oikeasti satuttavat. Tai no en voi sanoa että ne satuttavat, mutta pahan mielen ne saa aikaiseksi ja fiilikset tähän rakkaaseen harrastukseen menee hetkeksi ihan totaalisesti. Minulle tulee oikeasti paha mieli niistä, mietitkö sinä sitä ennen kuin painat julkaise nappulaa? Minä nimittäin mietin, kun kirjoitan näitä tekstejäni. Siksi yritän kirjoittaa omia kokemuksiani muita yleistämättä. Antaa vertaistukea sillä tavalla, ettei kenelläkään tule paha mieli. Ja se on mahdotonta. Olenko liian herkkis tähän hommaan? Tekemään tätä näin julkisesti? Minua ei haittaa antaa vertaistukea myös niihin äitiyden varjopuoliin. mutta kostautuuko tämä liika rehellisyys jossain kohtaa itselleni? En todellakaan saa paljon näitä kurjia kommentteja, mutta jokaikinen niistä kolahtaa ja kovaa. Jos sinulla on uudet farkut joita kymmenen kehuu ja yksi sanoo perseesi pursuavan niistä rumasti ulos, minkä kommenteista muistat parhaiten?

Sain aamulla lukea eräästä kommentista miten kiittämätön kuva minusta on jäänyt. Kuva helposti raskautuvasta ja ei niin kiitollisesta äidistä. Oikeasti? Kyllä pisti ärsyttämään. Kommentti pisti kuitenkin minut pohtimaan tätä asiaa enemmänkin, kuin tämän postauksen verran. Pitääkö minun alkaa hehkuttamaan niitä onnellisia asioita enemmän? Saako minusta oikeasti tälläisen kuvan näiden teksiteni takia?

Aika nopeasti tulin siihen tulokseen että ihan sama,  tämä on minun blogini. Paikka, jonne tulen kirjoittamaan mitä mieleni päällä juuri silloin on. Oli kyse positiivisesta tai negatiivisesta asiasta. Myös niistä vaikeuksista, koska kirjoittaminen on tapa itselleni purkaa näitä asioita. Ollut jo vuosia, eikä loppua näy. Olen aina kirjoittanut myös siitä ei niin ihanasta arjesta, se ei ole siis yllätys jos yhtään aikaisemmin on blogiani lukenut ja tänne eksyy uudelleen. Tämä blogi on minulle henkireikä hektisen, kiireisen, rankan mutta elämäni onnellisimman ajan keskellä.

Haluan myös muistuttaa että nämä kirjoitukset ovat vain pintaraapaisu meidän arjesta, elämästäni sekä ajatuksistani. Yksi teksti on pieni osa niistä ajatuksista ja asioista joita täällä on ja tapahtuu. Kannustan myös miettimään omaa nettikäyttäymistään, jos ei ole mitään kivaa sanottavaa niin voiko asian jättää sanomatta? Eri mieltä saa olla, rakentavaa palautetta saa antaa, mutta ne ihan tahallaan kirjoittaa loukkaavat kommentit voisi jättää helposti kirjoittamatta.

Ja lopuksi kiitos. Suuri sydämellinen kiitos valtaosalle teistä, jotka tätä blogia lukee. On ihana kirjoittaa, kun tiedän saavani teiltä takaisin mitä mahtavinta vertaistukea. Melkein kaikki kommentit ovat mukavia ja ihania, epäasialliset kommentit eivät todellakaan ole mikään ongelma blogissani. Mutta kun ne muutamatkin tuntuvat kurjalta. Kaikki ei voi eikä pidä miellyttää, minun on kai vain hyväksyttävä tämä asia ja hivenen kovetettava nahkaani. Vaikka tämä on täysin luonteeni ja ajatusteni vastaista. Pakko se kai silti on edes yrittä olla välittämättä nettimaailmaan kurjasta puolesta, jos haluan jatkaa tätä harrastustani yhtä innolla mitä tähän saakka.

Mutta kiitos sinulle, joka kommentoit ja kerrot miten kiva rehellisiä ja aitoja tekstejäni on lukea. Ne sanat lämmittävät enemmän kuin osaat arvatakkaan. Minä annan vapaaehtoisesti teille jokaisen tekstin mukana pienen palan itsestäni, on ihana saada vastakaikua näille ajatuksille.

Kiitos että olet siellä. Kiitos että saan purkaa ajatukseni, epäonnistumiseni ja iloni teidän kanssa.