En halua olla lasteni silmissä täydellinen äiti.

Olimme eilen tyttöjen kanssa uimassa pitkästä aikaa. Koko reissu meni ihan kivasti siihen saakka, kunnes tuli aika pukea vaatteet päälle ja lähteä kotiin. Alkoi ihan silmitön pelleilly sekä uhmailu, joka kärjistyi tyttöjen väliseen painiotteluun uimahallin eteisessä. Niin, että eräs nainen meinasi kompastua heihin. Kirjaimellisesti tämä äiti helisi. Helisi ja häpesi.

Ensin tuli kova saarna heidän käytöksestään ja kahdelta uhmailijalta sain vastaukseksi vain naurua ja joo joo sanoja. Tiedättekö miten se käy vanhemman ylpeyden päälle vaikkei saisi? Jouduin laskemaan kymmeneen, ehkä sataan. Lähdimme kävelemään autolle päin, äiti kiukkuisena ja lapset kikattelevina toisiaan tönien. Kyllä te uhmailijoiden äidit tiedätte, kun he päättävät olla tottelematta niin siinä ei paljon mikään auta. Nappasin siis pienemmän tytön kainaloon, isompaa kädestä kiinni ja marsimme hyvinkin reippaasti autollemme. Taapero tietenkin loukkaantui ja karjui koko matkan sylissä. Isompi jatkoi pelleilyä ja sitten napsahti.

Suustani pääsi se, jota olin jo tovin pidätellyt, me emme enää ikinä kyllä lähde uimaan kun ette osaa yhtään käyttäytyä. Ja pari muuta syyllistävää ja ei niin pedagokista lausetta lapsilleni. Johtaen siihen, että molemmat lapset karjuivat kurkkusuorina koko automatkan kotiin. Minä ajoin tuppisuuna ja yritin rauhoittaa itseäni.

Kotona huuto jatkui hetken, kunnes istuimme lattialle halimaan. Puhuimme tilanteen läpi. Lapset pyysivät anteeksi käytöstään. Kerroin että joskus me aikuisetkin suututaan vähän liikaa, en tarkoittanut kun sanoin ettemme koskaan menisi enää uimaan. Totta kai menemme. Pyysin käytöstäni anteeksi ja selitin juurta jaksaen miksi olin suuttunut ja mitä kaikkea voi uimareissulla tapahtua jos ei tottele aikuista. Iltapalalla isompi tytöistäni katsoi minua hetken ihan hiljaa ja totesi: Anteeksi äiti että me hölmöilimme. Sinäkin olit vähän hölmö, mutta me rakastetaan sua silti niinkuin säkin meitä.

Pyysin vielä uudelleen anteeksi ja kerroin ettei me aikuisetkaan osata aina käyttäytyä. Joskus me kiukutellaan ihan samalla tavalla kuin lapset, vaikka miten yrittäisimme parhaamme. Emme me aikuisetkaan ole täydellisiä, mekin teemme virheitä vaikka kuinka yritämme niitä välttää.

Ja siinä oli se hetki, kun tajusin että tässähän on koko vanhemmuuteni ydin. Olla aikuinen ja kasvattaa lapsiani parhaani mukaan. Mutta samalla näyttää, että isoimmatkin meistä tekee virheitä ja se on ihan okei. Me vanhemmatkin mokaamme samalla tavalla kuin lapset, eikä siihen maailma kaadu. Pyydetään anteeksi ja sovitaan. Annetaan anteeksi ja jatkekaan elämää. Ja tiedättekö mikä tässä vanhemmuudessa on lohduttavinta? Lapset antavat kaiken anteeksi. Vaikka kerta toisensa jälkeen korotan ääntäni ja menetän hermoni heidän perseilyynsä, he rakastavat minua silti. Olisi siis täysin kohtuutonta tälläisen pienen episodin jälkeen olla viemättä heitä uimaan uudelleen. Sehän opettaisi heille kaikkea muuta kuin inhimillisiä virheitä sekä anteeksi antoa. Siksi minua tuo uhkaus niin hävettääkin edelleen. Jo suuni avatessa tiesin, etten tulisi sitä toteuttamaan ja tarkoitukseni oli vain saada heitä ymmärtämään miten vihainen ja pettynyt olin. Alitajuisesti tarkoitukseni taisi olla jopa saada heille yhtä kurja mieli mitä minulla itselläni silloin oli. Hitto miten hävettää. Kasvatin lapsiani minulle aivan täysin sopimattomalla kasvatustyylillä. Niin, miten lapsi kasvattaisi lasta.

Mutta elämä jatkuu. Uhmailu jatkuu. Ja minun kasvuni vanhempana jatkuu.

Inhimillisiä takapakkeja aina välillä ottaen...