lauantai 11. marraskuuta 2017

Kun ei äidin napanuora annakkaan periksi.



Sieltä ne sitten saapui, Elviran ensimmäiset kaverisynttärit. Se into joka pienen ihmisen silmistä loisti, kun kutsu oli saapunut päiväkodin lokeroon. Se ilon kyynel, joka nousi äidin silmäkulmaan lapsen innosta ja kunniasta olla vieraana. Se pieni suuri tuskahiki, jota nyt tunnen kun toisella silmällä seuraan lapseni temmelystä juhlapaikalla. Koska eihän hän pärjää siellä ilman minua, tietenkään.

Synttärit vietetään Hoplopin kaltaisessa leikkipaikassa, Mehukattimaassa. Ajatus siitä etten minä ole vastuussa lapsestani sellaisessa paikassa on sydäntäsärkevä. Niin särkevä, että täällä minä nyt istun ja kirjoitan tätä tekstiä. Otin tietokoneen mukaani tarkoituksena saada valmiiksi pari postausta. mutta todellisuudessa kirjoitan lauseen tai pari kunnes haukan kateella etsin taas lastani. Missä hän on? Mitä hän tekee? Ja onhan kaikki hyvin. Ja tietenkin kaikki on hyvin, mitä nyt äiti panikoi...

Olen odottanut kauan tätä aikaa, kun minun ei tarvitse juosta hikihatussa pieniä liukumäkiä ja rappusia pitkin. Nyt kun se aika on käsillä, minua hirvittää. En minä ole tähän valmis. Luojalle kiitos että olen tässä siunatussa tilassa nyt, muuten menisin kuin varjo lapseni perässä ja häiritsisin kaverusten leikkiä. Haluaisin olla äiti, joka pienellä pehmeällä vaahtomuovitikulla tökkii lastansa eteenpäin. Mutta tällä hetkellä taidankin olla enemmän se äiti, joka haluaa kääriä koko lapsensa siihen vaahtomuoviin mahdollisimman tiukasti. Taitaa olla kasvun paikka...

Äskön isopieni nelivuotiaani juoksi minun syliini tänne pöydän ääreen. En tiedä oliko syynä minä vai suklaapatukkani, mutta se lievitti edes hetkellisesti tätä eron ja ahdistuksen tuskaa. Yksi pieni kolari toisen lapsen kanssa, pieni itku sekä lohdutus tarvittiin siihen että tunnen itsekkäästi olevani taas tärkeä ja välillä aina varmistetaan minun istuvan täällä. Onko väärin, että tunnen pientä iloa siitä että ei hän taida itsekkään olla ihan valmis kasvattamaan napanuoraa kovinkaan pitkästi. Eroahdistuksesta huolimatta yritän kannustaa häntä lähtemään kavereidensa kanssa leikkimään, vaikka kieltämättä tekisi mieli napata hänet syliin, pitää tiukasti kiinni ja pakottaa lupaamaan ettei hän koskaan kasva isoksi.

Maailma on liian paha ja iso minun lapselleni sekä minulle. Varsinkin nämä sisäleikkipaikat.


Täällähän voi lapsilla olla hauskaakin...


2 kommenttia

  1. Muistan, kuinka esikoiseni sai ensimmäisen oman kutsunsa päiväkotikaverin syntymäpäiville. Siitä on kuitenkin sen kymmenen vuotta jo, mutta elävästi muistan silti sen ylpeyden: lapsellani oli oma meno!

    VastaaPoista
  2. Laura, Tehtävänimikkeenä Laura.21. marraskuuta 2017 klo 17.00

    no äläpä muuta sano!<3

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3

© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.