Olisko aika jo haudata se vanha (kiilto)kuva äitiydestä?

En muista, koska olisin viimeksi lukenut niin hyvän kolumnin kuin tänään kun avasin Tuomas Enbusken kirjoituksen äitiydestä. Koko tekstin nyökyttelin, hymyilin ja hihitin. Jokaisesta lauseesta olin aivan samaa mieltä. Aloin tarkemmin miettimään asiaa ja ihmettelin, miten tässä internetin ja virtuaalisen vertaistuen maailmassa myytti ja mielikuva siitä tietynlaisesta äidistä voi vielä elää niin vahvasti? Luulisi, että viimeistään anonyymina kirjoitetut internetin keskustelupalstat kertoisivat totuuden tästä touhusta, joka Sini Arielin sanoja lainaten on välillä täyttä paskaa.

Äitiys on välillä oikeasti aivan kamalaa. En voi sanoa ikinä katuvani lasten hankkimista, mutta välillä toivon ettei Pikku Kakkonen loppuisi ikinä tai päiväunet kestäisivät ainakin neljä tuntia. Välillä tekisi mieli pakata kassit ja painua viikon kestävälle risteilylle vetämään naamari täyteen punaviiniä ja keuhkot täyteen tupakkaa. Huutaa yhtä lujaan ääneen ja kiukutella lattialla samalla tavalla mitä meidän perheen uhmaikäiset. Nämä ajatukset eivät tee minusta huonoa äitiä, vaan ihan tavallisen äidin. Miksi se on niin väärin sanoa se ääneen?

Odotan synnytystä kuin kuuta nousevaa, mutta samalla ajatus 24/7 auki olevana maitomarkettina sekä palvelutalona ärsyttää. Minusta tulee kolmannen kerran äiti, mutta edes kolmannen kerran jälkeen omat tarpeeni ja olemukseni eivät katoa mihinkään. Ehkä hetkeksi pakollisesti hautautuvat kaiken sen pyykki- ja puklurumban keskelle, mutta eivät todellakaan häviä. Yön pimeinä tunteina itkevää vauvaa sylissä hytkytellessäni tulen aivan varmasti miettimään että ei hemmetti, kyllä vaan niiden kahden ison lapsen kanssa elämä oli helppoa ja ihanaa.

Minut on muutamaan otteeseen tuomittu huonoksi äidiksi internetin maailmassa näiden rehellisten ja avoimien kirjoitusteni takia. Aluksi minua harmitti kovin nämä kommentit, mutta tällä hetkellä mietin että entä sitten? On vihdoinkin aika kaataa se pullantuoksuisen äidin kiiltokuva, joka hyvin monen päässä vielä vallitsee. Minä voin uhrata äitiyteni arvostelioiden silmissä hyvän asian puolesta. On enemmän kuin okei olla paskaäiti. Tai ei paskaäiti, vaan ihan se normaali naapurin äiti.

Olin jo ehtinyt kahdessa ja puolessa vuodessa unohtamaan miten raadollinen vauvojen vanhempien maailma on. Vaikka omani vielä muhii kohtuni uumenissa, alkaa useampi vauva kuulumissani vauvaryhmissä olemaan jo kohdun ulkopuolella. Riidat korvikkeista, imetyksestä, turvakaukaloista ja soseista ovat tulleet jo harvinaisen tutuiksi taas vaikken edes koko touhua ole itse vielä ehtinyt aloittamaan. Äidit saavat kaikesta tappelun aikaiseksi ja aina löytyy joku joka tekisi asian eri tavalla ja sinua paremmin. Miksi me äidit emme tajua että arvostelemalla toistemme tekoja me sahaamme samalla myös omaa oksaamme? Kyllä minulle ainakin kelpaisi vähän vähemmän tuomitseva ja odotuksia asettava äitimaailma. Eikä se maailma synny sillä, että kerron sinulle mitä sinä teet juuri nyt väärin.

Minut on tuomittu huonoksi äidiksi sen takia, että lähdin baariin esikoiseni ollessa kuukauden ikäinen. Sen takia, että aloitimme keskimmäiselle soseet ja vellit ennen kuin hän täytti 4 kuukautta. Sen takia, että lapseni ovat suurimmaksi osaksi juoneet korviketta eivätkä rintamaitoa. Sen takia, että kerrottuani olevani aivan helvetin väsynyt äiti kerroin halustamme kolmanteen lapseen. Sen takia, että halusin töihin heti äitiyslomani loputtua. Sen takia, että minua joskus väsyttää ja ketuttaa tämä äitiys. Ja minä sanon sen ääneen. Raskaudestakaan valittaa ei saa, onhan tämä nyt pyhä asia josta tulisi osata nauttia vaikka miten sattuisi.

Summa summarum, äitiys ei todellakaan ole aina kivaa. Eikä sen kuulukkaan olla. Ja sen voi sanoa ääneen. Se pitää sanoa ääneen. On jo korkea aika tehdä äitiydestä normaali osa elämää pyhän ylijumalan tittelin ja toimen sijaan. Minä ainakin itse olen saanut uskomattoman paljon vertaistukea ja rohkeutta puhua näistä äitiyden ei niin kivoistakin asioista ääneen, kun olen huomannut etten todellakaan ole yksin. Eikä meitä ole edes yksi tuhannesta, vaan yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta. Aina löytyy se yksi supermutsi joka tekee kaiken paremmin kuin sinä. AInakin internetin välityksellä. Todellisuudessa  se äiti rakastaa ihan yhtä paljon Pikku Kakkosen tuomaa rauhallista kahvihetkeä ja päiväuniaikaa kuin sinä. Kaiken vaan voi jättää sanomatta ääneen.