Äitiysloma aiheuttaa identiteettikriisin.

Vauva täyttää tällä viikolla kuukauden. Vasta kuukauden, ja minulle iskee taas se jokaisesta äitiyslomasta tuttu kriisi:

Identiteettikriisi.

Kuka minä olen? Mitä minä haluan? Ja mikä minusta tulee isona?

Kun kaiken tämän pyykin ja vaipparumban keskellä olen muutakin kuin äiti.

Olen kokenut tämän saman kriisin jokaisen äitiysloman aikana. Ennemmin tai myöhemmin. Yleensä vähän myöhemmin, mutta nyt tässä odotuksessa pitkän sairasloman takia minulla on ollut aikaa ajatella. Kun virkkasin vauvalle peittoa sairasloman aikana, ajatus suorastaa lensi. En ihmettele, että ihmiset harrastavat käsitöitä. Jos vain olisi aikaa...

En yhtään ihmettele, että äitiysloma aiheuttaa minussa aina tämän saman kriisin. Enkä varmasti ole ainoa. Kuka minä olen kun minä en ole äiti? Tällä kertaa kriisi alkoi yllättävän aikaisin, ehkä jo ennen synnytystä. Meidän lapset ovat nyt tässä. Ihan oikeasti ovat, vaikka jo toisen jälkeen sanoin näin. Nyt kuitenkin unelmieni omakotitalo on mitoitettu tämän perhekoon mukaan eikä autoonkaan mahdu enempää. Kolme on hyvä. Mutta kun viimeiset viisi vuotta olen tehnyt tai kasvattanut lapsia, mitä ihmettä minä teen nyt kun se ei olekkaan enää vaihtoehto? Mitä odottaa ja tavoitella, kun en enää koskaan odota?

Kirjoitin vuoden alussa, että tältä vuodelta haluan tasaista ja tylsää arkea. Toki, mutta silti olen sellainen ihminen joka suunnittelee. Suunnittelee, tavoittelee ja haaveilee. Ei mitään mahdottomia, sellaisia pieniä arjen asioita. Pieniä projekteja ja unelmia, joiden on mahdollista toteutua. Ja yksi suuri unelma sekä kriisi on tällä hetkellä; mikä minusta tulee isona?

Olen koulutukseltani lähihoitaja ja minulla on työpaikka päiväkodissa. Olen ollut siellä jo vuodesta 2012, heti valmistuttuani. Tosin kolme lasta näinä vuosina saaneena niitä työvuosia ei ole ihan hirveästi ehtinyt kertymään. Ei, vaikka ensimmäiset ikälisät lähtivät pyörimään viime syksynä. Tykkään työstäni, mutta tiedän ettei se ole sitä mitä minä tahdon tehdä loppuelämäni. Varsinkin omien lasten myötä olen pikkuhiljaa ymmärtänyt, että ehkä elämäni on liian täynnä lapsia.

Mietin jo viime äitiyslomani aikana, että entäpä jos irtisanon itseni? Jos lähtisin koulunpenkille tai tekemään aivan jotain muuta, jota olen nyt tehnyt tai johon minut tällä hetkellä on koulutettu. En hetkeäkään epäile ettenkö osaisi tehdä jotain muuta tai pääsisi johonkin kouluun. Mutta olen varman päälle pelaaja, sekä työpaikan suhteen mutta myös sen, että tiedän tämän ammatin ja työpaikan kanssa arjen rullaavan mukavasti eteenpäin kun taas palaan töihin. Minua houkuttaa hyppy tuntemattomaan, mutta samalla olen siihen päätöksen niin sanotusti aika nössö. Ja viimeiset vuodet olen keskittynyt aika lailla äitiyteen, lapsiin, perheeseen sekä tämän härdellin pyörittämiseen. Kuka minä olen ja mistä minä tykkään? Sen kun tietäisi. Ja onneksi minulla on aikaa ottaa selvää tästä asiasta, kiitos äitiysloman ja hoitovapaan.

Vaikka kriiseilen jo nyt työasioista, aion nauttia tästä äitiyslomasta täysin rinnoin. Tai niin hyvin kuin osaan, se kun ei ole minulta mikään itsestäänselvyys. En ole koskaan ollut kotiäitityyppiä, mutta nyt kun oikeasti on viimeinen kerta (toitotanko tätä enemmän teille vai itselleni että se menee jakeluun..) haluaisin olla kotona sen kolme vuotta. En ihan täyspäiväisesti kotona, mutta pois päivätyöstäni. Ehkä tämän kolmen vuoden aikana päädyn kokeilemaan jotain, josta tulee minulle se the ammatti? Ehkä kolmen vuoden aika omien lasten kasvaessa tajuankin miten rakastan työtäni päiväkodissa ja jään sinne. Tällä hetkellä minua houkuttaa ajatus myyjän työstä, kenties lastentarvikeliikkeessä tai jossain muualla kaupanalalla. Pieni kipinä olisi myös työstää näiden vuosien aikana blogista ja somesta niin suuri tulonlähde, että voisin jäädä kotiin yrittäjäksi. Tämä haave taas vaatii niin paljon aikaa, kaupallisuutta ja opettelemista että se vasta muhii hyvin raakana versiona. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Ehkä suurin kriisi onkin siis ammatillinenkriisi. Mutta koska työ on se, jossa tulen taas pian viettämään suurimman osan päivästäni on se kriisestä ehkä suurin. Ensimmäinen prioriteettini elämässä on perheeni. Raha puhuu ja ilman sitä ei elä, joten hyväksi kakkoseksi voi kai luetella työn. Elämä on liian lyhyt tekemään työtä jossa ei viihdy, ellei ole aivan pakko. Minä haluan löytää sen työn, jossa voisin viihtyä lopun elämääni. Ehkä olen sen jopa jo löytänyt, mutta tarvitsen pienen hengähdystauon siitä tajutakseni asian. Onneksi minulla on aikaa ottaa tästä selvää. Ehkä, eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan ja ehkä jo syksyllä tiedän mikä tahdon olla isona. Tai sitten en tiedä vielä vuosiin ja palaan tuttuun, turvalliseen ja mukavaan työhöni lastenhoitajana.

Vaikka kriiseilen asiasta, olo on jollain tavalla aika vapautunut. Tuntuu, että taas kerran kaikki ovet ovat avoinna. Mitä minä keksinkään tai jätän keksimättä? Sen näyttää vain aika. Nyt on aika ajatella ja pohtia, ei tehdä päätöksiä. Tällä hetkellä elämäni suurimpia päätöksiä on ristiäisten pöytäkoristeet, uuden kodin sisustus sekä pitää vaiko luopua ehkä vähän turhasta (ja rahaa syövästä..) mutta kätevästä autosta. Ja näin on hyvä, ainakin toistaiseksi. Mutta annetaan silti ajatusten sekä haaveiden lentää!