Vanhemmuuden myötä läheisten merkitys ja tarve on vain kasvanut.

Viime yönä ristiäiskutsuja askarrellessani (kyllä, klo 1:30 vauva päätti ettei enää väsytä) mietin meidän tyttöjen kastejuhlia. Erityisesti sitä yhtä kommenttia, jonka sain esikoisemme kastejuhlapostaukseen (vai oliko kyseessä synttärit, en muista!)  täällä blogin puolella. Kommentissa ihmeteltiin, miten kehtaamme laittaa sukulaiset leipomaan tarjottavia juhliin ja sitten vielä vaadimme lahjoja. Että eikö juhlien tarjottavat ole meiltä kiitos tuoduista lahjoista?

Muistan miten hämmentynyt olin kommentista. Ensinnäkin oletus, että me vaadimme lahjoja. Höpö höpö, meidän juhliin on kyllä tervetullut ihan ilman lahjojakin. (Itseasiassa se olisi aika virkistävää ja ihanaa, kun joku vieras toisikin lapselle lahjaksi lupauksen satuhetkestä lempikirjan parissa tai puistoulkoilu seuraa!) Toiseksi, olimmeko jotenkin outolintuja kun meillä koko suku sekä ystävät tarjoutuvat hyvin usein auttamaan juhlien järjestämisessä ja ylipäätänsä kaikessa tässä lapsiperheen härdellissä? Mutta en ihmettele, jostain nimittäin minunkin takaraivosta kumpuaa se ajatus että ensisijaisesti pärjätään itse, ja vasta pohjamudissa pyydetään apua. Vaikka itse emme kyllä näin toimi tai ole joutuneet toimimaan.

Ennen äitiyslomaani työskentelin monikulttuurisessa päiväkodissa. Itseasiassa koko päiväkotiurani olen työskennellyt monikulttuurisessa päiväkodissa, kahdessa eri yksikössä. Sellaisessa ympäristössä aika nopeasti saa huomata, että hyvin monessa kulttuurissa koko suku hoitaa lapsia, hakee päivähoidosta ja auttaa vanhempia. Eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Onko se suomalainen ajatustapa, että on pärjättävä yksin aikuisena? Varsinkin kun itse olet ne lapsesi tehnyt. Ehkä työelämästä olen saanut kimokkeen olemaan näin häikäilemätön avun ja tuen (vaikka minusta tässä ei ole mitään ihmeellistä) vastaanottaja. Ulkoistan esimerkiksi edelleen kolmannella kerralla ristiäisleipomukset vanhemmilleni. Enkä ymmärrä, miksi tätä asiaa pitäisi hävetä tai olla ottamatta apua vastaan. Kun se on niin helppoa. Helppoa ja aivan älyttömän mahtavaa! Tai itseasissa tämä on asia jota en joudu edes pyytämään, vaan he tekevät sen ihan omasta ilosta ja tahdosta. Tai tiedosta, että leipominen ei ole minun juttuni...

Meillä on aina jotenkin ollut todella tiivis ja avualias suku. Molemmilla meillä Tinon kanssa. Tässä ympärillä pyörivä lähisuku ei ole järin suuri, mutta sitäkin tiivimpi. Meillä autetaan kun voidaan, puolin ja toisin. En ole ikinä osannut ajatella, että kun minusta tuli vanhempi minä lakkaisin tarvitsemasta omia vanhempiani tai isovanhempiani. Tai että minä koskaan lakkaisin olemasta lapsi tai lapsenlapsi heille. Aikuisuudesta ja omista lapsista huolimatta nämä tittelit säilyy edelleen ja täytyy todeta että luojan kiitos he käyttäytyvät niin. Olisi kamalaa, jos aikuisuuden myötä ne minun aikuiset lakkaisivat olemasta niitä tuttuja ja turvallisia aikuisia minulle. Saatika, että minun pitäisi pärjätä ilman heitä. Tai ketään muutakaan. Itseasiassa jos yhtäkkiä meidän lähipiiri katoaisi niin minä olisin pulassa. Googlekaan kun ei oikeasti tiedä kaikkea sitä mitä minun täytyy välillä tietää. Esimerkiksi se, että missä ihmeessä meidän talossa on vesimittari, kun vesilaitos lähettelee tekstiviestejä vesimittarilukemista ja Tino on töissä...Niin ja miten se ilmoitetaan, voinko vaan vastata siihen tekstiviestiin.

Oikeastaan olen aina uskonut vankasti siihen, että kyllä lähipiirini kannattelee jos tipahdan. Kyllä minä pärjään, koska takanani seisoo luottojoukko apulaisia ja tukijoita. Niin esikoisen odotusaikana kuin nyt, kun ostimme ensimmäisen omakotitalomme. En minä osaa pelätä, että olisin yksin tässä maailmassa. Koska minun ei koskaan ole tarvinnut, eikä minun mielestäni kuulukkaan. Kenekään ei tarvitse pärjätä yksin jos on mahdollisuus ottaa apua vastaan. Valitettavasti kaikilla ei ole.

Koska meille syntyi jo kolmas vauva, olen useasti saanut neuvolassa vastata kysymyksiin koskien lähipiiriämme. Saammeko apua tarvittaessa? Onko sukulaisia lähellä? Joka kerta olen saanut hehkuttaa lähipiiriämme. Vaan nyt kolmannella kerralla neuvolalääkäri osasi heittää aika hyvän kysymyksen hehkutukseni jälkeen: Osaatteko te hyödyntää lähipiiriänne tarpeeksi hyvin? 

Ensin sana hyödyntää särähti korvaan, mutta lopulta tajusin että niinhän sen pitääkin mennä. On osattava pyytää apua, hyödyntää sitä lähipiiriä jos sellaista löytyy. Ja mikä vaikeampaa, ottaa häikälemättä se apu vastaan jota tarvitaan. Harvoin siitä nimittäin haittaa on, vaikka elämä olisi ihanaa ja mallillaan. Ja meiltä löytyy ihana lähipiiri, ihan kahdehtittavan hyvä vaikka itse sanonkin. Jos ei ääneen osaa sanoa avun tarvetta, sitä ei välttämättä kukaan huomaa. Eikä se avun pyytäminen tai vastaanottaminen tarvitse aina sitä suurta tarvetta, jos joku tarjoaa apua niin sen voi hyvillä mielillä ottaa vastaan. Avun tarjoaja tuskin sitä tarjoaisi, jos ei itse sitä haluaisi.

Toisille suku on pahin. Toisille paras. Toisilla ei sitä valitettavasti ole. Olen onnekkaassa tilanteessa, kun ympärilläni hyörii tälläinen suku. Sekä minun että Tinon suku. Ystäviä unohtamatta. Aikuisuuden ja lasten myötä piirit ovat pienentyneet, mutta samalla tulleet niin paljon tiivimmiksi. Ne, jotka ovat tulleet jäädäkseen ovat edelleen siinä. Vaikka välillä unohtaisin soittaa takaisin tai emme kiireiltämme ole nähneet moneen kuukauteen.

Toisille omat lapset ovat olleet paikka itsenäistyä ja aloittaa se omillaan pärjääminen. Minulle on käynyt ehkä päinvastoin. Lasten myötä tarve ja halu vetää läheiset ja ystävät vielä vähän lähemmäs on vain kasvanut. Olen aikuistunut, olen aikuinen mutten koskaan pärjää yksin. En edes halua pärjätä. Ihminen on laumaeläin, ja minun laumani ulottuu kauemmas kuin vain omaan viisihenkiseen ydinperheeseeni.

Silloin 18-vuotiaana sitä oli niin iso ja aikuinen.

Nyt 24-vuotiaana kolmen lapsen äitinä sitä on välillä niin pieni, avuton ja nuori.