Kun joku lapsiani netissä haukkui.

Sain muutama päivä sitten ihan älyttömän ruman kommentin koskien rakkaita ja ihania lapsiani. Kommentti ei sinänsä hetkauttanut minua suuntaan tai toiseen, koska tiedän että sen jättäjällä ei voi yksinkertaisesti olla kaikki hyvin. Jo kommentin kirjoitusasu kertoi sen, ettei kyseessä ehkä ollut ihan täysillä käyvä aikuinen. Kommentti lensi kuitenkin suoraan roskakoriin, koska vaikka lapseni osa blogiani ovatkin niin heidän ei tarvitse altistua sitä kautta minkäänlaiseen kiusantekoon. Eihän he niitä kommentteja nyt näe tai kuule, mutta mikään mikä netissä on, ei välttämättä sieltä ikinä poistu. En menettänyt yöuniani kommentin takia, mutta mietin aika pitkän tovin että mikä saa aikuisen ihmisen haukkumaan lapsia? Miten sairas voi sellainen aikuinen olla?

En keksi oikeasti yhtään (hyvää) syytä, mikä voi olla sellaisen käytöksen takana. En sitten yhtään. Pakko kai sellaisen ihmisen on olla mieleltään hivenen vinksahtanut ja sairas. Ei kovinkaan kauniisti sanottu, mutten koe tässä tilanteessa olevani tilivelvollinen kovinkaan suuriin kohteliaisuuksiin. Jollain tasolla voisin ymmärtää tai edes yrittää, jos kommentti olisi suunnattu minuun. Mutta että minun lapsiini, en voi käsittää. Olen asettanut itseni jollain tasolla "julkiseen" asemaan blogini kautta, mutta lapseni eivät ole näiden kirjoitusten ja ajatusten takana. En ole hetkeäkään sitä mieltä että julkisuus tai mikä tahansa ammatti antaisi siunauksen nettikiusaamiselle, mutta vielä vähemmän ymmärrän millä tavoin jonkun mielestä se on oikeutettua lasten kohdalla.

Toisaalta kommentti herätti minut taas kerran pohtimaan omia valintojani äitinä, bloggaajana sekä kasvattajana. Että sikäli mikäli jos jotakin positiivista siitä kurjuudesta haluaa kaivaa. Mietin taas kerran, että missä menee se raja jolloin lasteni bloginäkyvyys riittää? Koska on aika sulkea heidät kuvista ja ehkä jopa teksteistä. Vielä enemmän mitä nykyään. Kuvia ja juttuja heistä edelleen on, mutta olette ehkä huomanneet blogin käsittelevän nykyään enemmänkin äitiyttä kuin lapsia. Tarkat neuvolakuulumiset ja kehityspostaukset ovat jääneet isompien tyttöjen kohdalla pois jo aikoja sitten. Vauvan neuvolakuulumisia täällä seurataan ehkä se vauvavuosi. Sitten riittää. Mutta riittääkö tämä sensuuri takaamaan lasteni yksityisyyttä pidemmän päälle? Minä olen sinut valintojeni kanssa, mutta kuinkakohan kauan? Blogini kävijämäärät kasvavat koko ajan, joten koska on aika jättää lapset sen ulkopuolelle? Vai onko koskaan sellainen aika? Minä kun tavallaan olen aika sinut tämän nettimaailman ja sen kautta tapahtuvan "elämän paljastelun" kanssa.

En tiedä miltä tämä touhu vaikuttaa sieltä ruudun toiselta puolen, lukijan näkökulmasta. En tiedä uskotteko jos sanon blogikuvieni sekä tekstieni takana olevan todella suuri sensuuri. Tänne blogin puolelle eksyy niin pieni osa meidän arjesta, ajatuksistani sekä lapsista. On paljon sellaista, jota en ikinä julkaisi täällä. On paljon kuvia, jotka jäävät kotikoneelle syystä tai toisesta. Jokaisen kirjoituksen kohdalla mietin haluanko työnantajani, vanhempieni tai naapurini tietävän sellaista. Koskaan kun ei voi tietää kuka näitä tesktejäni lukee. Onko tekstistä jotain haittaa minulle tai läheisilleni joskus? Voinko puhua tästä asiasta ventovieraan kanssa? Jos vastaan kyllä, teksti kuuluu blogiin. Jos edes hetken epäröin, teksti jää julkaisematta. Lapsiin liittyvien tekstien sekä kuvien kohdalla mietin, julkaisisinko itsestäni sellaisia kuvia tai tekstejä. Sen takia kaikki pottakuvat, uikkarikuvat, nenän kaivamiset ja muut samanlaiset jäävät kotiarkistoihin. Avopuolisoni vilahtelee blogissa nimellä, mutta muuten sukulaiseni sekä ystäväni ovat jääneet vähälle huomiolle. Tämä on minun valintani ja harrastukseni, ei heidän. Toki kun meidän perhe-elämästä ja lapsista on kyse niin mieheni mielipide vaikuttaa myös päätöksiini. Joskaan hän ei taida ikinä olla yhtään poikkipuista sanaa tästä hommasta sanonut. Toimintani tuntui hyvältä ja toimivalta, ja sitten tulee joku älykääpiö haukkumaan lapsiani.



Vaikka en pahoittanut kommentista sen enempää mieltäni, niin sisäinen leijonaemoni syöksähti esiin. Nettimaailman takia, mutta myös sen takia että nämä ihmiset ovat oikeasti tuolla jossain. Kasvattamassa niitä omia lapsiaan minun lapsieni luokkakavereiksi, kerhokavereiksi tai naapureiksi. Että mietinpähän vain, millaisen kasvatuksen saa lapsi jonka äiti käy haukkumassa toisten lapsia netissä. Pelottava ajatus. Kommentti oli onneksi ensimmäinen laatuuaan, ja vaikka keskustelupalstat ja anonyymien kommentit ovat joskus aika kurjia bloggaajia kohtaan niin lapset yleensä jätetään rauhaan. Vaikka täytyy heti perään todeta, että lähes viisi vuotisen bloggaamiseni aikana olen tainnut tasan kaksi kommenttia jättää julkaisematta. Ja tämä lapsia koskeva kommentti oli niistä toinen. Olen joskus jopa yllättynyt miten asiallisesti täällä kommentoidaan aroista ja herkistä aiheista huolimatta. Jotka varmasti jakavat mielipiteitä. Kiitos siitä kovasti, nimittäin kyllä minun innostukseni lopahtaisi jos aina joutuisin mieleni pahoittamaan kun kommentiboksin avaisin.

Minulla on alusta saakka ollut tarkat ajatukset siitä, miten haluan tätä blogiharrastustani toteuttaa lasten kanssa. Olen edelleen samalla linjalla kuin viisi vuotta sitten enkä ole yhtäkään vanhaa tekstiä tai kuvaa joutunut poistamaan tai katumaan. Ja hyvä niin, nimittäin oman mukavuuteni lisäksi on tärkeää, että jonain päivänä pystyn perustelemaan valintani ja päätökseni lapsilleni. Minä olen päättänyt lisätä heistä kuvia ja tekstejä tänne, minun on siis osattava perustella päätökseni äitinä jos he joskus kyseenalaistavat sen. Ja toisaalta, on joskus hyvä kyseenalaistaa myös itse oma toimintansa. Eihän sitä muuten voi kehittyä tai olla varma, että se on edelleen ihan okei.

Tämänkertaisen pohdinnan ja kyyseenalaistamisen tuloksena jatkan siis edelleen samaa tuttua linjaustani. Toisaalta anonyymin kommentti herätti paljon ajatuksia ja sai kieltämättä minut hitusen varpailleen. Mutta kyllä sieltä takaisin laskeudutaan, nimittäin melkein jokainen teistä on kuitenkin ihan huipputyyppi.