Sisaruspeffailu, monilapsisen perheen piina.

Lapset pienellä ikäerolla, miten idyllisen mielikuvan siitä voi saada. Mutta todellisuus on aivan toista. Ensin saat valvoa kahden tai kolmen pienen lapsen kanssa ensimmäiset vuodet ja kun vihdoin se ikäero alkaa tuottamaan hedelmää lasten yhteisten leikkihetkien muodossa, alkaa sisaruspeffailu. Tuttavallisemmin perseily, mutta käytetään me nyt vähän kauniimpaa muotoa.

Mutta mitä ihmettä on sisaruspeffailu? No minäpä kerron. Se on sitä, kun minun kaksi prinsessaani vetävät painiottelun pystyyn keskellä uimahallin eteistä. Se on sitä, kun jumpan jälkeen kiinnostaa enemmän se peffailu, kuin ulkovaatteiden pukeminen ja kotiin lähtö. Se on sitä, kun yleisellä paikalla on kiva huudella pissakakkavessa jutut läpi siskon kanssa. Nauraa räkätetään kovaan ääneen ja rikotaan mahdollisimman montaa sääntöä. Sitä on sisaruspeffailu.

Sisaruspeffailussa tapahtuu jotain ihmeellistä, joka sulkee lasten korvat. He eivät näe tai kuule kuin toisensa, sen toisen peffailijan. Ihan sama mitä äiti sanoo tai tekee, harakoille menee ne asiat niin sanotusti. Nauretaan,räkätetään ja noh, peffaillaan. Mitä enemmän aikuinen yrittää estää peffailua, sitä suuremmaksi se peffa kasvaa. Ja mitä julkisempi paikka ja enemmän yleisöä, sitä parempi.

No mitä tekee äiti kun peffailu hetki iskee? Vaipuu epätoivoon. Miettii viitsiikö edes yrittää estää, turhaa kun se on. Peffa on tukkinut lasten korvat. Joskus kotona äiti saattaa sortua huutaamiseen ja uhkailuun, mutta eihän sitä nyt (aina..) julkisella paikalla viitsi. Tiedä mitä muut ajattelevat, vaikka toisaalta aika varmasti jokainen vanhempi tietää tämän tilanteen. Jopa ne yksilapsiset, osaavat lapset yksinkin peffailla.

Sisaruspeffailussa jännä juttu on se, että sen iskiessä ei oikeasti tehoa mikään. Millään sanalla tai teolla ei silloin ole painoarvoa. Kaksi vastaan yksi asetelma ei tällä kertaa ole vanhemman etu, ehei. Vaikka normaalisti maanittelu, uhittelu, lahjonta tai kiristys viimeistään tehoaisi pelleilyhetkeen, niin sisaruspeffailuun ei. Silloin ei nähdä tai kuulla mitään. Tai ainakaan välitetä. Lapset lyöttäytyvät vanhempaansa vastaan yhtena isona ja pelleilevänä rintamana.

Sisaruspeffailua ei onneksi tapahdu kovin usein. Yleensä vain se hetki osuu juuri siihen, kun kaikki ovat väsyneitä, nälkäsiä ja sitä rataa. Tai ainakin äiti on. Yleensä ne äidin mielestä huonoimmat hetket ovat lasten mielestä parhaimpia peffailuhetkiä. Jälkitautina sisaruspeffailusta jää äidille yleensä vähän huono mieli. Sellainen huonoäiti-fiilis. En osaa enkä pysty kasvattamaan lapsiani. He eivät kunnioita, eivät kuuntele eivätkä ajattele minua yhtään. Ja minä kun luulin olevani hyvä äiti ja omistavani hyvät hermot. Jos sisaruspeffailu hetkenä lasten korvat katoaa, niin usein katoaa myös äidin keinot sekä pitkäjänteisyys.

Vaikka kai oikeasti se sisaruspeffailu on sellainen "pakollinen paha" ja kuulemma aika yleistä monilapsisissa perheissä. Pakko nimittäin myöntää, että ehkä itsekkin jollain tavalla joskus peffailen vielä oman siskoni kanssa. En ehkä ihan siinä mittakaavassa että vetäisimme keskellä ravintolan lattiaa painimatsia pystyyn, mutta kieltämättä kyllä meistäkin ääntä ja tohinaa lähtee. Joskus jopa niin, että saavat edelleen vanhemmat tai miehemme meitä ojentaa.Puoliksi huumorilla, mutta mitä ilmeisimmin pienen totuuden siemenen sisältäen.

Ei siis omena kauas puusta putoa. Sisarussuhde on maailman paras asia ja lapset pienellä ikäerolla toteutunut toive. Vaan ei jotain hyvää ellei huonoakin. Ja ei tämä oikeasti niin kamala asia ole. Jälkikäteen aina naurattaa. Mutta vasta jälkikäteen. Sisaruspeffailun iskiessä puna äidin kasvoilla ei johdu todellakaan mielihyvästä...

Että jos eilen haikailtiin viimeistä lasta ja vauvavuotta, niin nämä hetket palauttavat minut maan pinnalle lapsiluvun kanssa. Muistuttavat hyvin että ei hemmetti, kohta näitä peffailijoita on kolmen kopla. Ei enää pysty ottamaan lapsia kainaloon ja kantamaan nauraa räkättävät peffailijat tilanteesta pois. Pulassa, niin pulassa...

Sisaruspeffailuhetkien iskiessä pidin itseni surkeana äitinä sekä kasvattajana. Sitten luin kaimani Lauran postauksen ja koin ahaa elämyksen. Ensin nauroin vedet silmissä ja sitten saattoi nousta tippa linssiin ihan toisesta syystä. Ei vain meidän perheessä ja ei vain minun lapseni.