Viimeisen vauvan haikeus.

En ole koskaan ollut vauvavuoden fani. Kolmannesta lapsesta haaveillessani kaipasin enemmänkin raskausaikaa sekä lasta, en itse vauvavuotta. Puhuinkin että minulla on lapsikuume, ei vauvakuume. Vauvavuosi on aina ollut minulle vähän sellainen "pakollinen paha" jos niitä lapsia on halunnut. Mutta nyt, nyt minusta tuntuu niin ihanalta tämä vauvakupla. Katson haikeana tuota kolmatta pientä tytärtäni ja toivon että aika edes hetkeksi pysähtyisi. Koska enää ikinä en tätä tule kokemaan.

Meille alunperin ei kolmatta lasta pitänyt edes tulla. Olimme aina puhuneet kahdesta, mutta kuitenkin jossain kohtaa tuli sellainen olo että se yksi vielä puuttuu. Oli sellainen olo, että kyllä meidän perheeseen vielä yhtä palasta kaivataan. Nyt kun hän on täällä, olo on onnellinen. Meidän perhe on tässä. Onnellinen ,mutta samalla niin haikea. Tällä hetkellä jokainen vauvan kasvun ja kehityksen virstanpylväs on yhtä iloinen saavutus kuin kahden aikaisemmankin kohdalla, mutta samalla sen rinnalla on suuri haikeus. Koen nämä asiat oikeasti nyt viimeistä kertaa.

Sanotaan ettei koskaan voi sanoa ei koskaan, ja niinhän se onkin. Mutta tällä hetkellä olen oikeasti aika varma etten enää ikinä ole raskaana ja saa lasta. Ellei sitten ehkäisy petä. Meidän uusi kotimme on mitoitettu niin, että jokaiselle tytölle on oma lastenhuone valmiina. Me mahdumme tällä kokoonpanolla tähän loppuelämämme. Näin on hyvä, olo on niin onnellinen. Mutta silti se haikeus vain jostain tulee. Ja toisaalta hyvä niin, osaan oikeasti nyt ihan eri tavalla nautti tästä vauva-ajasta. Tosin en tiedä voinko syyttää enemmän äitiyden tuomaa kokemusta, kasvua ja muutosta kuin tätä "viimeisen vauvan syndroomaa".

En saanut aamuyöllä unta imetyshetken jälkeen ja vain katselin sekä nuuhkuttelin tuota pientä pörröpäätä. Häntä, joka nukkuu kainalossani vaikken koskaan muka ole ollut perhepedin fani. Minulle ei koskaan enää tule tälläistä pientä kainalomatoa. Pientä tissitakiaista, uunituoretta ihmistä jolle jokainen asia on uusi ja ihmeellinen. Vauvakupla, ethän puhkea vielä hetkeen.

Eilen kävimme Tinon kanssa kesksutelua siitä, että eikö oikeasti enää koskaan? Heitimme ilmoille neljännen lapsen mahdollisuuden, sitten vuosien päästä. Mutta hyvin nopeasti molemmat jo nauroimme ajatukselle ja totesimme, että tähän on hyvä lopettaa. Meille on suotu kolme täydellistä tytärtä. Kolme raskautta, jotka sujuivat ilman sen suurempia pelkoja tai ongelmia. Kolme aika täydellistä synnytystä. En minä ole valmis riskeeraamaan että ensi kerralla kaikki ei menisikään hyvin ja tämä täydellinen paketti hajoaisi käsiin. Silti olo on välillä todella haikea ja kai sen kuuluukin olla. Onhan tämä tavallaan yhden aikakauden loppu.

Haikeuden lisäksi olen hitusen kyllä innoissani, pakko myöntää. Kun arki tästä (vuosien..) päästä rauhoittuu, on aika keskittyä minuun ja meihin. Nauttia täysin rinnoin meidän viisi henkisestä perheestä ja siitä tasapaksusta, mutta kiireisestä arjesta. Nauttia siitä ihan tavallisesta elämästä ilman isoja muutoksia. Nauttia parisuhteesta ja opetella itsekkäästi olemaan myös vain me kaksi, kolmen, neljän tai viiden sijaan. Opetella taas olemaan minä, Laura joka on myös muutakin kuin vauvauuni tai äiti.

Niin ja tuleehan niitä vauvoja. Ei meille, mutta lähipiiriin. Ja sitten minä olen se, joka saa pallutella ja nauttia vain niistä hyvistä hetkistä. Silloin se olen minä joka saa nuuhkutella sitä täydellistä vauvantuoksua ja ojentaa vaipan täyttyessä sekä huudon alkaessa käärön jonkun muun syliin, toivotella jaxuhalit ja painua ovesta ulos. Elämäni viimeinen vauvavuosi on alkanut. Haikeaa mutta samalla aika mahtavaa.