Äidin fiiliksiä onnettomuuden jälkeen

Kyllä tästä selvitään. Se on ensimmäinen mitä haluan heti alkuun sanoa. Toinen on suuri ja nöyrä kiitos. Kiitos kaikista niistä kauniista sanoista ja tsempeistä jota olen teiltä saanut eri puolilla somea. Vaikka tapahtuma oli aivan kamala niin olen sen kautta taas jälleen kerran huomata miten upeita ihmisiä ympärilläni on. Sellaisia jotka tunnen sydänjuuriani myöden ja sellaisia joita en tunne. En todellakaan ole tässä maailmassa ja tässä äitiydessä yksin.

Eilen mähmisin itsesyytöksessä ja alakuloisuudessa lähes koko päivän. Meillä onneksi oli koko päivä täynnä tohinaa ja vieraita, muuten olisin ehtinyt miettiä sohvalta putoamista liiankin paljon. Silti se hiipi mieleen vähän väliä ja kyyneleet nousivat silmiini. Ensimmäien yö meni toisen hengitystä tarkkailen vaikka kaikki vekkiä lukuunottamatta olikin kunnossa. En vain uskaltanut nukahtaa. Väsymys ei eilen ainakaan helpottanut sitä surullista oloa mitä minulla tapahtuman johdosta oli.

Olen tuntenut myös suurta häpeää asiasta. Olen puhunut siitä avoimesti, mutta sisässäni olen hävennyt niin kovasti. Miten saatoin olla niin huolimaton? Päivystyksen käytävillä edellispäivänä talsin pää painuksissa. Surusta, mutta myös häpeästä. Huono äiti, huono äiti soi korvissani.

Olen tuijotellut sohvaamme ja miettinyt kerta toisensa jälkeen mihin asentoon hänet siihen jätin. En muista, pakko myöntää. Olen spekuloinut kerta toisensa jälkeen miten ja millä tavalla Ilona tippui lattialle. Ei se muuta tilannetta, ei sillä ole edes väliä mutta kai jollain tavalla yritän käsitellä asiaa päässäni kun kelaan tapahtumaa uudelleen ja uudelleen.

Kahden yön jälkeen uskallan sanoa etten ole huono äiti. Huolimaton äiti, jonka huolimattomuus johti vekkiin vauvan päässä. Mutta en huono. Minulle on sanottu monesti ettei se ole minun vikani, sellaista sattuu. Sellaista sattuu, mutta onhan se silti minun vikani. Tulen ikuisesti muistamaan sen kuin eilisen ja tulen ikuisesti syyttämään tapahtumata itseäni. Ja samalla uskon, että päivä päivältä opin myös olemaan armollisempi itselleni asian suhteen.

Välillä minulla nousee ahditus tapahtuneesta. Se tulee aaltoillen. Yritän silloin keskittyä lapsiini, nuuhkutella heitä ja pitää heitä lähellä. Kaikista virheistäni huolimatta he rakastavat minua juuri tälläisenä.

Olen hivenen sinut jo tapahtuneen kanssa. Eihän minulla ole vaihtoehtoa. Häpeän, poden huonoa omatuntoa ja harmittelen tapahtunutta mutta enhän voi myöskään mitään muuttaa. Muuttaisin jos voisin, voi että miten olen miettinyt jos olisinkin jättänyt hänet kaksi senttiä eri paikkaan. Olisiko lopputulos erilainen? Olen myös ottanut opikseni ja se kai on kaikkein tärkeintä. Vaikka oppi meni perille vasta kaikkein kamalimmalla tavalla.

Jossittelen päässäni mitä kaikkea olisi oikeasti voinut tapahtua. Kiitän siitä, millaisia enkeileitä oli matkassa. En tiedä miten olisin selvinnyt, jos olisi käynyt vielä jotain pahempaa. Tämäkin tuntuu niin murskaavalta tällä hetkellä. Eilen minä pelkäsin nostaa vauvaa ja vaihtaa hänen vaippaansa, koska pelkäsin jotain sattuvan. Tänään on jo selvästi parempi päivä, toivottavasti ahdistus ei nouse iltaa kohden kovin suureksi.

Haluan myös kiittää - ja ehkä hivenen sanoa olevani yllättynyt - siitä, että lyötyä ei lyöty uudelleen. Pelkäsin, että terapeuttinen kirjoituksnei nousisi hyvinkin äkkiä itseäni vastaan. Onhan äiti toiselle äidille susi. Tiedän, että moni varmasti piti ja pitää minua tapahtuman johdosta huonona äitinä, mutta kiitos ettei sitä ole tarvinnut tuoda rumasti esille esimerkiksi tänne blogin kommenttiboksiin. Nyt kestäisin jo hivenen kuraakin, mutta eilen pidin netin poissa päältä suurimman osan päivästä koska tiesin etten kestäisi kovin suuria syytöksiä netin välityksellä. Itsesyytökset olivat niin isoja, ja ovat kyllä edelleen.

Tästä selvitään. Koskaan se ei unohdu, mutta hengissä selviämme kaikki. Luojalle ja suojelusenkeleille kiitos siitä, että tapauksesta taisi oikeasti kärsiä kaikkein eniten äiti.