Rekkamiehen puolisona arki on joskus vähän yksinäistä, mutta täynnäkiitollisuutta.

Rekkamiehen puoliso, ei aina se helpoin ja vaivattomin osa. Vaikka mekin saadaan isi jokainen yö kotiin, on yksinäisiä iltoja ja päiviä vaikka muille jakaa. Jos yöksi voi edes laskea, kun toinen on viiden aikaa aamulla kotona. Mutta en valita, tämä on meidän arkea ja toimii hyvin juuri näin.

Olen tottunut siihen, että se olen minä yksin joka on suurimmaksi osaksi vastuussa arjen pyörittämisestä. Neuvolakäynneistä ja pyykinpesusta. Teen ruokaa, mietin seuraavan viikon pakolliset menot ja kauppareissut. Siivoan ja yritän parhaani mukaan pitää lapset hengissä. Isi tekee osansa kun on kotona, mutta pitkien työpäivien jälkeen ei montaa tuntia aina meille jää. Kun isi on kotona, yritän että hän saa nauttia lastensa seurasta. Minä nautin silloin siitä, kun saan pestä vessan ilman että joudun kaksikymmentä kertaa keskeyttämään sen homman. Vaikka isikin rankasta työstä huolimatta osaa imuria ja soppakauhaa pyörittää.

Kotiäitiyskin on työtä. No ei kyllä ole, se on elämää. Työntäyteistä ja rankkaa kyllä, mutta elämää. Vaikka joskus on rankkaa hoitaa paljon asioita yksin, niin ei tätä työksi voi kutsua. Minä saan nauttia lasteni kasvusta, uhmasta ja ilosta kun toinen ajaa teitä pitkin ansaitsemassa meidän perheelle rahaa. Eikä hän valita, joten yritän minäkin useimmiten olla mäkättämättä turhasta.

Ja pakko sanoa, että nyt on rauhallista ja helppoa. Sitten kun minä palaan taas töihin alkaa se rankin osuus. Koska usein se olen minä, joka ne lapset raahaa päiväkotiin. Menee töihin ja hakee päiväkodista. Tekee ruuan ja siivoaa. Ihan sama miten paljon yöllä on lasten kanssa valvottu. Ja kun minä teen sen kaiken yksin, toinen ajelee yksin pitkin teitä jotta saamme leipää pöytään. Eikä hän valita.



Ehkä kokisin arkemme rankemmaksi jos tietäisin jostain helpommasta. Mutta en minä tiedä. Minä olen lapseni rekkamiehen kanssa tehnyt ja tottunut hoitamaan paljon asioita yksin. Kolmen lapsen arki Yh, joskus se siltä vähän tuntuu. Mutta silti olen niin kovin kiitollinen toisen työstä.

Nimittäin ne pitkät päivät näkyvät sitten palkkapussissa. Kun ne yksinäiset illat ja päivät yrittävät puskea päälle, niin yritän muistaa että niiden takia saan olla kotona lasten kanssa vielä äitiyslomani jälkeen jos näin haluan.

Kaikesta tyytyväisyydestä huolimatta kyllä minäkin mäkätän. Murisen ja marisen milloin mistäkin kun arki painaa päälle. Kiukuttelen kuin pieni lapsi päiväkotipäivän jälkeen, koska on ollut niin ikävä. Kiukuttelen ja valitan, kun toinen hoitaa asiat eri tavalla mihin olen tottunut. Kun on yleensä arjen diktaattori, voi mennä pasmat pahastikkin sekaisin kun toinen toimiikin eri tavalla.



Rekkaleski. Se sanonta ei ole tuulesta temmattu ja tiedän miltä tuntuu olla yksinäinen toisen työn takia. Se ottaa paljon, mutta niin se myös antaa. Pahimpina päivinä se ottaa ihan helvetisti ja parhaimpina en osaa ajatellakkaan minkään muunlaista elämää. Naureskelen usein, että minä täällä elelen toisen siivellä jo viidettä vuotta. Mikä on kyllä aivan totta, mutta kun se on yhteinen päätös että toinen painaa pitkää päivää työn parissa ja toinen lasten, niin homma toimii.

Tänäänkin olen taas yksinäisenä kotisohvalla, kun ensin olen yksin koko päivän hoitanut heitä ja laittanut heidät yksin nukkumaan. Yksin, yksin ja yksin. Eikä se oikeastaan edes haittaa, ei toisella todellakaan sen hehkeempää ole vaikka työstään tykkääkin.  Ja sitä paitsi näiden ruuhkavuosien aikana olen oppinut todellakin nauttimaan myös siitä hiljaisuudesta. Kun siinä sohvalla on vain minä, suklaa ja Netflix.

Ja eipä käy parisuhde pitkäveteiseksi kun toista hädin tuskin näkee, hah. Ei nyt sentään, ei aamvuoroviikot ole näin yksinäisiä mitä nämä iltavuoroviikot. Tähän ollaan totuttu ja tästä jopa tykätäänkin, koska kumpikaan ei halua sen suurempia muutoksia meidän arkeen. Olen kiitollinen, että meidän perheessä arvostetaan myös tätä palkatonta työtä ja kannustetaan olemaan pitkään kotona lasten kanssa.

Onneksi on viikonloput. Ja onneksi kohta on pääsiäinen ja isi on kotona kokonaiset neljä päivää meidän kanssa. Vaikka niistä neljästä päivästä ehkä kaksi ensimmäistä päivää kiukuttelen ikävää ja puuskuttelen diktaattoriarkeni sekoittamista. Mutta en minä sitä tahallaan, kun on vaan ollut niin kova ikävä.

Meidän perheen arki ja kuvissa oleva kaaos pyörii minun silmäpusseillani. Talous toisen silmäpusseilla. Ja on enemmän kuin okei, vaikka välillä rankkaa. Ei meistä kumpikaan helpolla pääse, se on varma.