Pystynkö tällä kertaa välttämään babybluesin?

Kun neuvolassa kysytään mitä kuuluu ja miten menee, minä hymyilen. Kun joku kysyy mitä kuuluu ja miten menee, minä hymyilen. Vastaan miten ihanasti, kivasti ja hyvin elämä sujuu rankkuudestaan huolimatta. Eilen kun Ida kysyi automatkalla kuulumisiamme ja kerroin että hyvin, niin pisti se kotimatkalla miettimään, että tarkoitanko tätä ihan oikeasti tällä kertaa? Voiko kolmas vauvavuosi oikeasti olla niin erilainen, että nyt kolmannen kerran oikeasti osaan nauttia siitä? Ja mikä tärkeintä, voinko oikeasti nyt kolmannella kerralla välttää jo kaksi kertaa koetun babybluesin?

Välillä pelkään, että valehtelen itselleni. Enhän minä tykkää vauvavuodesta, enhän minä viihdy kotiäitinä. Välillä pelkään, että kiellän itseltäni karun totuuden ja pian havahdun taas miten rankkaa arki on ja miten väsynyt olen. Olen kyllä väsynyt, mutta nyt kolmannella kerralla kaikki tuntuu niin erilaiselta.

En tiedä onko syynä paljon helpompi vauva mitä viime kerralla. En tiedä onko syynä meidän uusi ja ihana asuinympäristö ja koti. Kotona on ihan erilaista olla, kun siellä oikeasti viihtyy ja tykkää touhuta. En tiedä onko syynä se, että isosiskot pitävät minut kiireisenä. En tiedä onko syynä se, että meillä on paljon sosiaalisempi ja monipuolisempi elämä mitä aikaisemmilla äitiyslomilla. Vai kenties se, että arki on niin ihanan kiireistä ja kaaottista tällä hetkellä ettei ehdi rauhoittumaan ja miettimään elämän epäkohtia niin syvästi?

Niin tai näin, tuntuu että elän tällä hetkellä jossakin onnellisuus kuplassa. Kaikki tuntuu niin ihanalta ja vaaleanpunaiselta. Siitäkin huolimatta, että silmäpussit alkavat pikkuhiljaa painamaan jo aika tavalla. Arki on rankkaa kolmen lapsen kanssa, mutta silti niin ihanaa.

Uskon että yksi suuri syy siihen, etten ole kokenut yhtään babybluesin fiiliksiä on se, ettei arkemme ole pysähtynyt vauvan myötä. Käymme paljon kylässä, touhuamme muiden lasten ja vanhempien kanssa ja se aika kun olemme kotona, on täynnä touhua ja tohinaa. Arki on täynnä rutiineja ja tapahtumia, vaikka arki jollain tapaa kuitenkin on niin yksitoikkoista ja tylsää. Olen nimittäin aina ollut ihminen, joka kaipaa rutiineja ja toistoja arkeen. Yksi syy miksi isommat tytöt jäivät kanssani kotiin vauvan synnyttyä, oli itsekkäästi se etten halunnut arkemme pysähtyvän. Kun isommat lapset on kotona niin on pakko harrastaa, mennä ja pitää elämä sosiaalisena. Ihan silmällä pitäen sitä, etten jää kotiin muhimaan ja annan babybluesille mahdollisuutta iskeä "neljän seinän sisällä". Jos isommat lapset olisivat päivähoidossa, olisi niin helppoa tulla kotiin nuokkumaan sohvalle ja katsomaan Netflixiä. Olisi aivan liian helppoa jämähtää kotiin.

Niin että pystynkö välttämään babybluesin tällä kertaa? Uskon, että pystyn. Ainakin tähänastinen fiilis ja elämä vaikuttaa siltä. Ja ehkä nyt kolmannella kerralla luotan, uskon ja osaan vaistota oman fiilikseni ja tarpeeni. Ja mikä tärkeintä, osaan olla ehkä hitusen itsekkäämpi mitä aikaisemmilla kerroilla. Osaan kertoa kun tarvitsen omaa aikaa, ennen kuin pakka menee nurin.

Ja nyt huomaan, että jokaisen lapsen jälkeen olen hivenen rennompi ja itsevarmempi äiti. Ja se jos mikä auttaa hätistämään babybluesia kun ei turhasta stressaa tai nurise. Ja se, että kerta toisensa jälkeen opin olemaan aina vain enemmän armollisempi itselleni. Olen ihminen, en kone.

Kun luin tuota kirjoittamaani tekstiä babybluesista, niin en yhtään ihmettele miksi pelkäsin kolmatta vauvavuotta. Pelkäsin, että taas kerran joudun siihen suohon. Entä jos en kolmannella kerralla enää selviäisikään siitä? Entä jos kolmannen kerran babyblues vaihtuisikin masennukseksi? Olen kuulostellut alakuloisuutta monen monta kertaa näiden kuluneiden kuukausien aikana. Olenko oikeasti vain väsynyt vai piileekö väsymyksen takana jotain muuta? Tunnistanko, jos taas vajoan pikku hiljaa?

Onneksi nyt melkein neljän kuukauden jälkeen voin jo hivenen huokaista helpotuksesta. Minä hymyilen. Minä nauran. Ja minä nautin lasteni seurasta ja tästä perhe-elämästä ihan oikeasti. Olen väsynyt, mutta niin onnellinen. Kaikki on hyvin.