Reilu 12 tunnin erossa olo oli liikaa vauvalle.

Vaikka täällä kotona oli mennyt todella hienosti ilman minua, kannoimme eilen erossa olon seuraukset. Kuulostaapa dramaattiselta, vaikka eihän se niin kovin dramaattista ole. Kuitenkin ensimmäinen kolmesta meidän perheen lapsista joka näin selvästi reagoi meidän erossa oloomme.

Olen joskus lukenut keskusteluja, joissa puhutaan että vauva kestää erossa vanhemmistaan niin kauan kuin ikää on kuukausissa. Toki yksilöllisiä eroja on paljon. Pakko myöntää että olen hyvin tehokkaasti sulkenut silmäni näiltä teksteiltä ja tutkimuksilta. En siksi etten uskoisi niihin, vaan siksi että ne lisäävät paljon sitä pilaan lapseni - ahdistusta. Olen huono olemaan itsekäs, mutta tarvitsen sitä omaa aikaa. Siksi olen yrittänyt ajatella, että kun emme kuitenkaan usein ole erossa toisistamme on kaikki ok. Ja niinhän se taitaa olla. Nyt kuitenkin huomasin heti, että sellainen 4 tunnin erossa olo on ollut ihan ok kun olemme harjoitelleet pulloilua, 12 tuntia oli liikaa. Meidän kohdalla ne tutkimukset taitavat siis ehdottomasti olla aika oikeassa.

Miten Ilona sitten reagoi? Hän alkoi kitistä eilen heti, kun poistuin vähänkin kauemmaksi hänestä. Hän alkoi välittömästi itkemään kun poistuin näkökentästä. Ihan kuin hän pelkäisi koko ajan, ettei se äiti tulekkaan taas takaisin. Reaktiot eivät olleet kovinkaan suuria kun isi oli kotona, isin lähellä kaikki oli hyvin. Mutta kun isi katosi töihin ja äiti kehtasi esimerkiksi käydä vessassa, oli se pienelle ihmiselle liikaa. Hän myös nukkui aika levottomasti edellisyönä sekä heräsi päiväunilta täydessä itkussa. Rauhoittui heti, kun pääsi lähelle ja syliin.

Mietin, että onkohan syy imetyksessä? Luohan se aivan erilaisen suhteen äidin ja lapsen välillä. Kahden isomman pullolapseni kanssa emme olleet näin symbioosissa ja ihokontaktissa koko ajan. Toki myös kaikki vauvat ja lapset ovat yksilöitä. Ilona on myös ainoa lapsistamme, joka on ensimmäiset  viikkonsa asunut sylissä ja kantorepussa. Hän on tottunut siihen, että joku on koko ajan siinä vierssä. Hän on tottunut siihen, että yölläkin se äiti on siinä ihan lähellä. Ja sitten hän ei moneen tuntiin ollutkaan.

En koe pienestä breikistä huonoa omatuntoa vaikka reaktio olikin näin suuri vauvan osalta. Olen ehkä enemmänkin liikuttunut. Tuntuu, että tällä kolmannella kerralla minullakin on imetyksen takia aivan erilainen symbioosi ja kiintymys vauvaan. Tai sitten se on se viimeisen vauvan syndrooma. Kuitenkin tuntuu aivan upealta kun olen niin tärkeä toiselle.

En jaksa uskoa, että reaktiosta huolimatta lopputulos olisi mitään kovin kummoista ja korjaamatonta. Tänään Ilona uskaltaa jo ihan selvästi luottaa etten minä katoa, ja erossa olo taitaa olla annettu anteeksi. On kuitenkin jännä huomioida ja huomata, miten erilaisia vauvoja meidän perheeseen on mahtunut.

Ja loppuun vielä todeta, että vaikka breikki arjesta teki hyvää niin ei se univelkaa ainakaan pienentänyt. Ensin valvottiin aamun pikkutunneille asti ja sitten seuraava yö tyynnyteltiin vauvan eroahdistusta. Ja siltikin se oli kyllä sen kaiken arvoista. Ei usein, mutta aina joskus.

Ja nyt breikin jälkeen on niin ihana olla taas aivan symbioosissa sohvannurkassa ja imettää. Breikki teki siis tehtävänsä.