Tälläinen minä vain nyt olen.

Eräs parhaista ystävistäni oli tavannut vanhan tuttumme erääänä viikonloppuna baarissa. Tämä hyvin humalainen herra oli kysellyt vanhojen yläaste ikäisten tuttujemme kuulumisia ja kun juttua tuli minusta, oli hän,sanonut jotakuinkin näin.

Se Laura on ihan kiva tyttö, mutta kyllä jotain on tapahtunut kun se Jumala on ne hampaat sen suuhun laittanut.

Ystäväni oli ottanut kommentin vastaan hyvin häkeltyneenä ja miettinyt mikä ihme ihmisiä vaivaa...

Minä kuulin tämän päivänä jolloin rakas tyttäremme tippui sohvalta. En siitä jäänyt sen enempää vellomaan kommentin takia, koska minulla oli jostain syystä muutakin ajateltavaa. Muistin tämän kommentin vasta muutama päivä sitten ja mietin että ihanko totta, ovatko hampaani mukamas niin isot? Minä kun ihan oikeasti rakastan suurta suutani ja hymyäni. Olen oppinut rakastamaan.

Muistan miten yläasteella sain kommenttia hymystäni. Kun oikein nauran, ylähuuleni nousee ylös paljastaen ikenet ja kaikki hampaani. Minä jos kuka nauran todellakin koko naamallani. Vaikkei kaikkia kommentteja ollut tarkoitettu mitenkään pahasti, ne saivat minut häpeämään hymyäni. Meni oikeasti vuosia ennen kuin opin rakastamaan sitä. Meni vuosia, ennen kuin aloin kunnolla hymyilemään valokuvissa niin että hampaat näkyivät.

Olen käyttänyt blogia kuvaterapianani ja lisännyt tänne paljon sellaisia kuvia, jotka ovat kaukana mukavuusalueeltani. Ja se on ihan oikeasti auttanut. Kun olen hetken katsellut niitä kuvia, julkaissut ne tuhansille ihmisille nettiin enkä ole saanut yhtään rumaa kommenttia niiden takia, olen oppinut että ehkä ne omat virheeni eivät ehkä olekaan niitä virheitä. Ne ovat osa minua.

Netti on siitä petollinen paikka, että täällä voi huudella anonyymina mitä vain. Minä olen välttynyt suurimmaksi osaksi ulkonäön kommentoinnilta. Paitsi raskausaikana -jostain syystä vauvan kasvaessa mahassasi tulee ulkonäön kommentoinnista ja kehostasi vapaata riistaa - sain kuulla vatsani olevan milloin liian iso, milloin liian pieni. Yhden kommentin olen saanut vuosia sitten koskien kulmakarvojani, että kuulemma nypin ne väärin. Kun minä en nypi niitä, ne nyt vain ovat tälläiset. Tälläinen minä nyt vain olen.

Minulla on huomiseksi ajastettu postaus, jossa minulla on se mekko päällä jonka kanssa lähden joraamaan Antti Tuiskun tahtiin. Kuvat on otettu Prisma reissun jälkeen. Hiukset sojottavat, naama on ilman meikkiä. Kasvoni ovat meikittä punaiset, kiitos couperosan. Sitäkin minä olen oppinut rakastamaan. Tai no en rakastamaan ihan vielä, mutta hyväksymään. Ei minun tarvitse peittää naamaani samanlaisen pakkelimaskin alle kuin yläasteella, jotta olisin ulkonäöstäni itsevarma. Voin surutta kulkea myös ilman meikkiä.

Vatsanahkani on löysä ja arpinen. Kroppani on kantanut ja synnyttänyt kolme lasta ja ne jäljet näkyvät täältä ikuisuuteen. Ja tiedättekö, minä rakastan löysää ja apista vatsaani. Oikeasti rakastan. Se ei ole kauneusihanteiden mukainen, mutta se on osa minua. Se on merkki rakkaista ihanista lapsistani. Ennen kriiseilin etten ollut tarpeeksi laiha tai kiinteä. Nyt mietin, että minulla on kolme maailman parasta syytä olla vähän löysä ja arpinen.

En ole koskaan ollut kovinkaan ulkonäkökeskeinen ihminen, mutta on minullakin ne omat kriisini ja epävarmuuteni olleet. Jollain tasolla ovat edelleenkin. Silti voin rehellisesti sanoa, että minä viihdyn itsenäni. Suurien hampaideni ja punaisien poskieni kanssa olen niin onnellinen, että ikeneni loistavat onnesta kauas. Lapset ovat opettaneet minut rakastamaan itseäni juuri tällaisena, mutta myös huumorilla ja hyväksymisellä on ollut osansa. Sinä olet sinä ja muuksi ei kannata muuttua. Sanoi muut mitä sanoi.

Ja toisaalta, elämässäni on ollut viime vuosina niin paljon kaikkea muuta touhuttavaa, etten ole ehtinyt keskittymään omaan ulkonäkööni sen enempää. Ja se on tehnyt todella hyvää. On kiva olla vähän takkutukkainen kotikalsari äiti, joka harjaa lastensa hiukset mutta unohtaa omansa. Minä viihdyn vähän pruhjuisena oikein hyvin.

Niin kauan kuin minun ikeneni loistavat avaruuteen asti - eli niin kauan kuin hymyä ja onnea riittää - on minulla kaikki oikein mainiosti.