sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Joskus on ihana saada muistutus siitä, ettei lapseni sittenkään vihaa minua

Välillä tuntuu, että päivästä toiseen saan 4-vuotiaan kanssa taistella samoista asioista. Väännetään, käännetään ja otetaan yhteen. Hän raastaa minun hermojani ja minä raastan hänen hermojaan. Ovet paukkuu ja käytös on välillä kuin teini-ikäisen. Se on vaan vaihe, se kuuluu ikään. Tuntuu, että äitinä saan kaiken kiukun ja kinastelun niskoilleni. 4-vuotias on niin iso ja itsenäinen. Ja sitten tulee niitä hetkiä, kun kaiken ison tytöt uhmaamisen jälkeen saan muistutuksen miten pieni esikoiseni vielä on.

Eilen oli aikani lähteä syömään ulos ystävieni kanssa. Olin valmistautunut iltaan sulattamalla maitoa pakkasesta vauvalle. Testasimme vielä iltapäivällä, että pullo kelpaa koska emme olleet kuukauteen sitä hänelle antaneet. Hieman mietin, miten kotona pärjättäisiin vaikka kyse ei monesta tunnista ollutkaan. Hain kaupasta pitsaa isommille tytöille ja isille, jotta hekin voisivat vähän herkutella kotona. Kun valmistauduin lähtöön, käveli esikoisemme perässäni ja toisteli äiti, minun tulee niin kova ikävä sinua. 

Oli aika lähteä ja annoin heippa suukot koko perheelle. Muut hyvästelivät minut hymysuin, mutta isoin tytöistä purskahti kovaan itkuun. Tulee niin kamala ikävä, hän toisteli. Juttelimme hetken, halimme hieman lisää ja hän kipusi isän kainaloon hakemaan lohtua. Minä astelin ovesta ulos ja mietin, miten kiva oli kun hän itki. Älkää ymmärtäkö väärin, ei se sillä tavalla tietenkään kivaa ole, mutta kaiken väännön ja taistelun jälkeen on kiva saada muistutus siitä ettei lapseni ehkä sittenkään vihaa minua.

Kun puolilta öin palasin kotiin, menin suukottamaan nukkuvia tyttöjä lastenhuoneeseen. Unenpöpperöinen 4-vuotias nosti päätään hieman ja kuiskasi, ihanaa äiti kun olet taas kotona. Liikutuksesta onnellisena lupasin mielessäni, että huomenna ei tapella. Tai ainakin yritän parhaani, että huomenna olisi ihana päivä yhdessä eikä mistään asioista tarvitse vääntää. Huomenna olisin ihana äiti ja meillä olisi kiva päivä.

No tämä lupaus rikottiin heti aamusta, kun taas väännettiin ja selitettiin ties mistä asiasta koko ajan. Ovet eivät sentään paukkuneet, mutta kyllä taas hieman silmiä pyöriteltiin kasvatuksellemme. Mutta huolimatta siitä, tiedän taas hetken ettei lapseni ainakaan oikeasti tällä hetkellä vihaa minua. Vaikka välillä siltä tuntuu. Ja kuulemma se on niin, että meidän vanhempien tehtävä on joskus olla vähän tyhmiä ja kurjia.

Kaikki aina miettii miten rankkaa vauvan kanssa on. Onhan se. Mutta tiedättekö, se suurin  ja raskain työ alkaa kun lapset hieman kasvavat ja niitä pitää oikeasti ruveta kasvattamaan. Se vasta rankkaa puuhaa onkin! Joka ei epätoivon päivinä - tai viikkoina - tunnu kasvattavan minkäänlaista hedelmää. Pitkä, kivinen mutta samalla niin palkitseva homma. Onneksi on näitä pieniä hetkiä, joiden avulla jaksaa taas uskoa etten aina olekaan vain se kakkapää tuon lapsen silmissä.

4 kommenttia

  1. Teinin äiti täällä lähettelee terveisiä ;)

    VastaaPoista
  2. Huh niin samaistun :D Esikoinen on monta päivää putkeen uhmannu, on pitäny kantaa vauva toisessa kainalossa ja potkiva ja huutava 4v toisessa :D

    VastaaPoista
  3. Laura, Tehtävänimikkeenä Laura.24. toukokuuta 2018 klo 20.02

    hih<3 :D pelolla ja ilolla odotan tuota aikaa :p

    VastaaPoista
  4. Laura, Tehtävänimikkeenä Laura.24. toukokuuta 2018 klo 20.03

    FEEEL YOU!!!!!! :D tsempit sinne ;)<3

    VastaaPoista

Kiitos kun kommentoit <3

© Tehtävänimikkeenä Laura. Made with love by The Dutch Lady Designs.