Kutsukaa kätilö sarja saa aikaan haikeuden sekä ei enää ikinä fiiliksen

Äitiyslomalla tulee katsottua paljon televisiota. Ei sinänsä, että olisi aikaa niin kauheasti, mutta on ihanaa kun illalla saa hetken hengähtää hyvän sarjan parissa lasten mentyä nukkumaan. Edes tovi sitä kuuluisaa omaa aikaa. Ja iltaisin ei tällä allekirjoittaneella ainakin rahkeet riitä enää mihinkään muuhun kuin television tuijottamiseen.

Näiden kolmen äitiysloman aikana olen kolunnut paljon sarjoja läpi. Olen kranttu, mutta kaikkiruokainen. Ei ole tiettyä genreä jota suurkulutan, mutten helposti innostu uusista sarjoista. Mutta kun innostun, sarja vie täysillä mukanaan ja voisin siltä istumalta katsella kaikki jaksot. Nyt tällä hetkellä olen aivan Call the midwife sarjan lumoissa!

Luulen, etten pitäisi sarjasta ellen olisi kolmen lapsen äiti. Jokaisen jakson synnytys, raskaus ja vauvajutut saavat omat muistot tulvahtamaan mieleen. Samalla toki kiitän siitä, että olen saanut synnyttää 2000-luvulla kivunlievityksen kera sairaalassa. Raskaudenseurantakin on hivenen eri mitä 1950-luvulla johon sarja sijoittuu. Mutta pienestä sympatiairvistyksitä huolimatta, sarja saa aikaan myös haikeuden. Haikeuden siitä, etten oikeasti koe tuota raskautta, synnytystä ja ensimmäistä kohtaamista vauvan kanssa enää ikinä.

Toisaalta sarja saa myös aikaan sellaisen luojan kiitos ei enää ikinä fiiliksen. Vauvoja kuolee, syntyy pahasti kehitysvammaisena ja synnytyksissä  tapahtuu ties mitä komplikaatioita. Luojan kiitos ei enää ikinä sitä riskiä ja stressiä. Raskaus ja synnytys on hyvästä sairaanhoidosta huolimatta kuitenkin aina myös vähän arvaamatonta sattumankauppaa.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut hyvin helposti kolme täysin tervettä tyttöä. Iloinen yllätys, 4 kiertoa ja ensimmäinen kierto. Niin helposti. Jokainen raskaus on kivuista ja säryistä huolimatta ollut riskitön ja synnytyksistä olen selvinnyt muutamilla tikeillä välttyen sen suuremmilta peloilta tai hädältä. Kolme kaunista, upeaa tyttöä. Olen niin onnekas.

Vaikka välillä kipuilen ja mietin, että oikeastiko tässä lapseni ovat niin olen päivä päivältä varmempi asiasta. Elämäni on aika täydellistä kolmen tytön äitinä. Olen saanut enemmän kuin olen toivonut, tähän on täydellinen lopettaa. Minulla on kroppa sekä mieli täynnä muistoja raskauksista sekä synnytyksistä.

Muistojen lokeroissa. Yksi elämän osa-alue takana, niin monta ihanaa edessä. Osaan varmasti tehdä muutakin kuin lapsia, vaikka viime vuodet ei ole siltä tuntunut. Sisäinen rauha lapsiluvun kanssa on saavutettu. Ja loppuun on kuitenkin todettava se klassinen; ei sitä kuitenkaan koskaan tiedä. Vaikka tällä hetkellä tuntuukin, että tiedän.

Toinen juttu minkä sarja on saanut aikaan synnytyskipuilun lisäksi on teen himo. Siinä juodaan koko ajan teetä. Puumanaista katsoessani mieleni teki usein punaviiniä sarjassa tapahtuvan jatkuvan viininlipityksen takia. On syy miksi en katso kokkiohjelmia, tulee niin nälkä ja niin paljon himoja.

Että sellaista rupattelu tähän torstain iltatunneille. Jotain teki mieli kirjoittaa, jotta voin kuvittaa postauksen näillä kuvilla. Jestas miten söpö tyttönen, vaikka itse sanonkin!

P.s Mikäs se sellainen joku sarja olikaan kun kertoi äitiydestä? Sitä kehuttiin yhdessä vaiheessa todella paljon äitiryhmissä mutten muista nimeä. Se voisi olla sitten seuraava sarja. Nyt lapset iltapalan kautta nukkumaan, teevesi kiehumaan ja katsomaan muutama synnytys 50-luvulta! Ihanaa melkein viikonloppua kaikille!