Äitiyden zen saavutettu.

Minun piti tulla kirjoittamaan teille äitimaailman raadollisuudesta. Siitä miten taas kerran tuomitaan ja tapellaan. Mutta tiedättekö, tällä hetkellä se tuntuu aivan täysin vieraalta maailmalta. En tiedä johtuuko se siitä, ettei minulla ole aikaa tai mielenkiintoa roikkua enää samalla tavalla Facebookin äitiryhmissä tai keskustelupalstoilla. Vai johtuuko se siitä, että kolmannen lapsen kohdalla en yksinkertaisesti vain jaksa enää välittää. Luulen, että vähän molempia.

Esikoisen äitinä olin nuori. Vasta 20-vuotias ja täysin vieraassa elämäntilanteessa joka oli tullut ihan puskista. Epävarma ja yksinäinen. Elämäntilanne tuntui jollain tapaa vieraalta, olin siihen aivan liian nuori. Arvostelu, paineet ja vertailu joita äitimaailma toi mukanaan sai minut stressaamaan. Pelkäämään arvostelua ja arvostelemaan muita. Ensimmäiset vuodet äitiyttä oli suorittamista. Miten olisin mahdollisimman virheetön ja täydellinen äiti? Jopa negatiiviset tunteet yritin kieltää itseltäni. Koska eihän hyvä äiti niitä tunne. Sanoo kuka?

Nyt kun lapsia on kolme, alkaa tämä elämäntilanne tuntumaan sopivalta. Kolmannen lapsen vauvavuotena muut äidit alkavat olemaan samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa. Tai ikäero on lähinnä muutamia vuosia enää. Heille yleensä vain lapsi on ensimmäinen, meille kolmas. Tuntuu kuitenkin, että olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Tuntuu, että olen siellä mihin kuulun. En tiedä voinko syyttää vuosia vai ajattelutapaa sekä kokemusta, mutta kuitenkin. Olen elämässä johon tunnen sopivani.

Kolmannen lapsen kohdalla - sekä myötä - kaikki on helpompaa. Rennompaa ja armollisempaa. Olen hyväksynyt etten pysty kaikkeen. Olen hyväksynyt etten osaa kaikkea. Kolme lasta ovat opettaneet hyvin myös ne negatiiviset tunteet jotka äitiyden myötä tulee. Kolmannen lapsen kohdalla minua ei enää jännitä tehdä juuri niin kuin haluan. Yksinkertaisesti minua ei vain jaksa kiinnostaa jos joku minut tuomitsee.

Minä olen hyvä äiti. Kaikkine virheideni kanssa. Kyllä minäkin suutun lapsilleni. Kyllä minäkin teen virheitä heidän kanssaan. Voi pojat miten teenkin! Mutta nyt olen vihdoin saavuttanut sen kohdan äitiydessä, että en ruoski itseäni siitä. Se on vain elämää.

Täydellinen äiti heittäköön ensimmäisen kiven. Sanotaan, että täydellisiä äitejä ei ole olemassa. Entäpä jos lopettaisimme negatiivisen ajattelun ja miettisimme, että jokainen meistä on aika täydellinen omalla tavallaan. Täydellinen äiti opettaa lapsilleen, että on myös ihan ok joskus mokailla. Täydellinen äiti tekee virheitä. Täydellinen äiti on ihminen.

Äitiyden zen on saavutettu. Jollain tavalla se zen on välinpitämättömyyttä. En välitä mitä muut ajattelee. En välitä, että teen virheitä. En välitä, että elämä kolmen lapsen äitinä on joskus kaaosta. En välitä enää välittää miten muut lapsiaan kasvattaa.

Taisin saada tämän ajatusoksennuksen nyt valmiiksi. On lauantai aamu ja me taidamme nyt mennä syömään aamupalaksi suklaamuroja. Olla välittämättä ja ottaa rennosti on paras päätös, tapahtuma tai miksi sitä nyt sanoisi, ikinä. Olo on rennompi. Äitiys on rennompaa. Ja elämä ylipäätänsä on aika ihanaa juuri nyt.

Minä liputan rennomman äitiyden puolesta. Kaikki se rentous lähtee sisältä päin. Omista ajatuksista, sanoista ja teoista. On oma valinta olla välittämättä tai ainakin yrittää parhaansa. Harjoittelu tekee mestarin ja vihdoin viiden vuoden jälkeen voin sanoa olevani siellä. Minulle on aikatavalla ihan sama mitä muut tekee. Keskityn omiin lapsiini ja elämääni. Toimin juuri niin kuin hyvältä tuntuu. Kunhan on sinut omien valintojensa kanssa, on kaikki muu aikalailla yhdentekevää.

Zen vaan teille ja meille kaikille.