Joskus olen kateellinen, koska puolisoni saa olla töissä

Pakko myöntää, että joskus minä olen kateellinen puolisolleni. Kateellinen siitä, että hän saa olla töissä eikä joudu olemaan koko ajan lasten kanssa kotona. Jep, että sellainen päivä tänään takana.

Kolmevuotias uhmailija joka huusi tänään 15 minuuttia, koska en suostunut viemään hänen purkkaansa roskiin. Hän istui sylissäni parin metrin päästä roskiksesta. Melkein viisivuotias esiteinin käytöstavoilla varustettu pikkuaikuinen. Uhmaa käskyjä minkä kerkeää ja vain pyörittelee silmiään ja naureskelee kehotuksilleni, uhkailuilleni tai miksi niitä nyt sitten haluaa kutsua. Kasvatukseksi vaikka, näin kavereiden kesken.

Sitten vielä vauva joka valvottaa yöt, tekee hampaita ja on liimattu syliin illan viimeiset tunnit.

Ja se perheen onnekas osapuoli ajelee täydessä rauhassa rekkaansa tuolla jossain ja tulee yöllä rauhalliseen kotiin nukkumaan. Saa nukkua aamulla pitkään ja sitä rataa. Lisätään se vielä, että lapsilla totta kai on häntä kova ikävä ja nekin kiukut minä saan niskaani. Ei mene tasan onnen lahjat, siltä se juuri nyt tuntuu.

Oikeasti kotona on ihanaa, mutta välillä olisin ihan valmis vaihtamaan paikkaa paremman puoliskoni kanssa. Voi, että miten minä nauttisin siitä 10-12 tunnin rauhasta. Okei on öljykuskin työ ehkä muutakin kuin radion kuuntelemista ja lounaita joita kukaan ei mukamas keskeytä, mutta ymmärrätte kenties pointtini.

Oikeasti en vaihtaisi paikkaani hänen kanssaan, kotona on ihanaa. Kotiäitiys on ihanaa. Paitsi, että tänään vaihtaisin paikkani hänen kanssaan. Ja joskus muinakin päivinä. Kotona on rankkaa. Todella rankkaa. Ainakin joskus.

Loppuun vielä ripittäydyttävä siitä, että huomaan joskus lapsellisesti toivovani lasten olevan aivan mahdottomia kiukkupellejä, kun on isin vuoro olla se ainut vanhempi. Kuten tulevana lauantaina, kun äiti lähtee kaverin järjestämiin olympialaisiin. Salaa toivon (okei ehkä en enää niin salaa kun kerron sen täällä), että lapset tappelevat ja ovat mahdottomia. Vain jotta toinen tietää miten rankkaa täällä kotonakin voi olla.

Tiedän, aika lapsellista. Mutta samalla niin virkistävä ajatus. Hahaa siitäs saat! Ei kai (eipä...). Tietäähän hän millaista tämä härdelli täällä on.

Rakastan lapsiani enkä vaihtaisi kotiäitiyttä tällä hetkellä oikeasti mihinkään (mitä nyt maanantait voisin skipata…). Ihan vain loppuselvennykseksi, jos jonkun kukkahattu lähti kiristämään ja sormet googlettavat "lasun tekeminen bloggaajasta" lausetta.

Kotiäitiys ei ole aina kivaa. Tai äitiys ylipäätänsä. Se joka väittää muuta, valehtelee. Joskus on ihan ok toivoa, että olisi jossain muualla kuin kotona. Ja se on voitava sanoa ääneen.

Nyt kun lapseni nukkuvat he ovat ihan hirveän ihania ja suloisia otuksia. Katsotaan mitä mieltä aamulla olen, kun on taas kiire kerhoon ja kaikkia väsyttää. Eniten minua. Perheen suurinta kiukkupyllyä.