Se päivä, kun hän kivellä toista päähän kolautti.

Sulje silmät, sulje suu, sulje kaikki aistit niin tää helpottuu. Laske viiteen tuhanteen. Laske hartiat takas paikoilleen.

Luulen, että Haloo Helsingin hulluuden highway kappaleessa - josta kursivoidut tekstit on lainattu - on takana ehkä joku vähän syvempi merkitys, mutta minun mielestäni osa biisistä sopii niin maan perkeleen loistavasti äitiyteen ja vanhemmuuteen. Hullun hommaahan tämä on! Ja jos ei ole, niin hulluksi tämä tekee. 

Joskus minuun meinaa iskeä epätoivo, että en pysty, en kykene, en osaa, enkä jaksa. Jotakuinkin joka päivä ainakin kerran. Ihan sama, minä lopetan tämän niin sanotun kasvatuksen kun ei sillä kuitenkaan ole mitään merkitystä. Vapaa kasvatus kunniaan, perkele!

 Kuten tänään, kun toinen isommista rakkauden hedelmistä kolautti toista nyrkin kokoisella kivellä päähän. Vain siksi, kun se sanoin ettei mulla ole mekossa Elsaa ja siinä on. Are you kidding me!? Noup, tosissaan olivat.

Taas kuuluu pam pam. Sä kävelet pois. Tahdot yhden päivän ettei joku raivois.

Teki mieli huutaa. Olisin voinut itkeä ja nauraa samaa aikaa, todeta että ei tule mitään, pitäkää tunkkinne saatana. Sen sijaan keräsin hermoni, kaiken kasvatustaitoni minkä pystyin ja kävimme pitkän sekä hartaan keskustelun miksi ei, mitä olisi voinut käydä ja mitä sitten, jos tulee riitaa. Heti sen jälkeen, kun olin heittänyt kiven auton ovesta huitsin nevadaan, rauhoittunut ja rauhoittanut kaksi huutavaa lasta auton takapenkillä.

Keskustelu meni hyvin. Napakasti, mutta hyvin. Se ei ollut mikään pään silittely keskustelu, vaan ihan järkevää ja lapsentasoista puhetta sairaalareissuista ja niin edelleen. On asioita, joissa ei voi hyssytellä ja yksi niistä on tällaiset tilanteet, jotka huonolla tuurilla tai isomman lapsen voimalla olisi oikeasti voinut olla hengenvaarallinen. 

Molemmat tytöt rauhoittuivat kuuntelemaan lastenlauluja. Kotona halittiin, juteltiin vähän lisää tunteista ja juteltiin vähän lisää, kun kaikkien tunnekuohut olivat tasoittuneet. Päiväunien jälkeen mietin, että hitto. Ehkä minä pystyn tähän sittenkin. Ehkä vielä jonain päivänä voin sanoa että minä pystyin - mieheni kanssa tietenkin - kasvattamaan tähän maailmaan kolme vallan upeaa ihmistä. Tai ainakin yritimme parhaamme.

Hullun hommaa ja niin puuduttavaa välillä. Joku sanoo ettei kotiäitiys ole työtä. Ei olekaan, koska työstä saa lomaa! 

No saanhan minäkin, huomenna on äidin vapaailta. Ja minä todellakin ansaitsen sen. Ja oikeastihan suurin osa meidän päivistä on ihanaa ja rakkaudentäyteistä. Meillä on kotona kolme aivan ihanaa lasta, mutta kuten jokainen vanhempi tietää, tuo ne ihanat lapset mukanaan myös niitä ei niin ihania asioita. Välillä on päiviä, kun tuntuu ettei tytöt tee muuta kuin tappele. Ja välillä on päiviä, kun mietin että menisihän tässä helposti vielä neljäskin. Ehkä nämä tällaiset kivenheittopäivät ovat universumin tapa muistuttaa minua asiasta nimeltä ehkäisy? Hah.

Haastetta elämään sanoi Laura ja kolme lasta halusi. Väitetään, että vauvavuosi on rankka. Toki, mutta ei nuo kaksi vanhempaakaan uhmansa kanssa helpolla päästä. 

Onneksi on perjantai. Pussi irtsareita (vai irttareita?) ja sauna. Sitä ennen kuitenkin kunnon hikilenkki jossa annetaan päivän henkiselle rasitukselle selkään. 

Kun valot sammuu niin sä kaiken näät. Kun valot sammuu niin sä valvomaan jäät. Suljet silmäsi ja hengität, kyllä kaikesta sä vielä selviät. Joku voimas (tai hermos..) vei vaik sä huusit ei tää on hulluuden highway.