Pelleily on hauskempaa kuin pukeminen. Aamupala ei maistu ja sukatkin menee koko ajan huonosti. Pipoa ei löydy tai jos löytyy on se vääränlainen. Pikkusisko on niin söpö, ettei sormet pysy sitten millään hänestä erossa. Edelleen kymmenen minuutin jälkeen paita on laittamatta ja hampaat harjaamatta. Sadasta kehotuksesta huolimatta.
Vaikka miten aikaisin aloittaisi aamutoimet, lähes aina se kiire tulee jossain kohtaa.
Ja kun se kiire iskee, niin allekirjoittaneen äidin pinna kiristyy. Miksi, oi miksi ette voi tehdä niin kuin pyydän!? Edes sen sadannen kehotuksen jälkeen. Tekisi mieli vetää lapsellinen marttyyriviitta niskaan ja todeta, että ei mennä sinne saamarin kerhoon sitten. Ei se minulta pois ole!
Kun päästään autoon on kaikki jo ihan iloisella mielellä. Pyydetään anteeksi. En minä teille vaan kiireelle.
Onhan se inhimillistä. Varsinkin, kun taas koko yö on rauhoiteltu kitisevää ja itkuista vauvaa. Nuha, hampaat vai kenties korvatulehdus? En tiedä, mutta nukuta täällä ei ainakaan.
Samalla mietin, että ou mai kaat. Minä kaipaan jo työelämään, mutta samalla ahdistun siitä, että vuoden päästä jokainen aamu on tällainen. Ei aina todellakaan yhtä kiukkuinen ja kamala, mutta sellainen lapset ylös ja ulos aamu.
Ruuhkavuodet täältä tullaan. Kun jo kaksi kertaa viikossa kerhoa tuntuu tuskaiselta. Toisaalta uskon, että siihen tottuu. Nyt me olemme tyttöjen kanssa tottuneet kiireettömiin ja rauhallisiin aamuihin joihin kovinkaan tiukat aikataulut ei sovi. Ja sopia toivoo, että vuoden päästä meillä oikeasti nukutaan jo vähän paremmin. Edes vähän!
Daniel Tiikerin sanoin; harjoitus tekee mestarin. Ehkä mekin vielä opimme. Ja torstaina heräämme kymmenen minuuttia aikaisemmin ja etsimme illalla vaatteet valmiiksi.
Anteeksipyyntönä luen ainakin kolme prinsessasatua tänään, jotka eilen lainasimme kirjastosta. Tytöt olivat niin innoissaan koko reissusta ja olihan siellä aikakin käydä, kirjastokorttini yhteystietona toimi lapsuudenkotini osoite - josta muutimme pois minun ollessani 13 - sekä lankapuhelinnumero. Jo oli aikakin..
Itselleni lainasin mindfulness kirjan ja odotan, että siitä saisin vähän eväitä näihin väsyneisiin ja stressaaviin hetkiin. Toivoa ainakin voi eikö?
Kiireiset aamut saivat minut usein miettimään, mitä lapseni todella minusta saavat. Kuten sanotaan, minun arkeni on lapseni lapsuus. Onko hyvä lapsuus todella sitä, että odotetaan viikonloppua saapuvaksi? Mennään aamulla aikaisin ja kiireellä pimeään autoon ja iltapäivällä väsyneinä ja nälkäisinä kaupan kautta kotiin. Kun siihen soppaan vielä lisää harrastuksen tai kaksi, vaikka vain yhden joka lapselle viikossa, mennään illallakin kiireellä paikasta toiseen. Eikä pahimmassa tapauksessa kenelläkään ole kivaa.
VastaaPoistaNiin, milalisena he minut oppivat tuntemaan ja millaisia muistoaj heille jää?
Minulla on ollut mahdollisuus (ja tahtoa) olla lasten kanssa kotona ison osan siitä ajasta, kun he ovat olleet pieniä.
Muutaman epäonnekkaan sattuman kautta saan olla heidän kanssaan kotona myös nyt, kun he ovat jo ”isoja” koululaisia. Nautimme tilaisuudesta kaikki.
<3 no hei älä muuta sano!!! mietin ihan samoja asioita itsekin. Tosi viisaita ja hyviä pohdintoja, kiitos kun jaoit ne! <3
PoistaKirjoitat hienosti ja aidosti. Meillä tytöt menevät kerhoon vasta päivällä (koska halusin pitää aamut mahdollisimman kiireettömänä, kun se vielä on mahdollista), mutta silti lähteminen on usein stressaavaa ja yleensä aina (usko tai älä) meille tulee kiire. Samastun täysin siihen, että melkeinpä joka asia tulee sanoa moneen kertaan ja jossain vaiheessa lähes aina palaa päreet. Sitten autossa pyytelen anteeksi (en olekaan ainoa), kerron heille kuinka paljon heitä rakastan ja vakuuttelen, etten oikeasti halua olla pinna kireällä. Voimia arkeen!
VastaaPoistakiitos<3 voimia myös sinne! Tälläkin olisi ollut myöhempiä ahjankohtia kerholle, mutta meillä taas se sotkee piväunet (= äitin kahvihetken) joten valkattiin aamukiire! Toisaalta kyllä, meilläkin tulee lähestulkoon aina kiire oli kellonaika sitten mikä tahansa :D
PoistaTäällä myös yksi kiireisen aamun monsteriäiti terve! Minulla myös samanikäinen lapsitrio kuin sinulla. Saan harmaita hiuksia jo pelkästä ajatuksesta, että aikanaan pitäisi saada joka aamu nämä kaikki hoitoon/kouluun ennen töihinlähtöä. Tuntui välillä työläältä jo kahden isomman kanssa työaamut ennen kolmatta äitiyslomaa. Aamut lankeaa tässä perheessä minulle, kun mies lähtee kukonlaulun aikaan töihin. Pitkää pinnaa meille! Meidän samanikäinen kuopus alkoi nukkumaan yönsä yhdellä heräämisellä (ilman tissiä), kun siirtyi nukkumaan omaan huoneeseen. Aiemmin yöt heräiltiin 4-10x yössä.
VastaaPoista!!! hei älä muuta sano, meilläkin arki alkaa sillä että kaksi päiväkotiin ja yksi eskariin, miten minä edhin töihin!? :D tsemppiä ja hermoja meille!<3
PoistaVertaistuki täällä hei :D Mulla on just joka ikinen aamu tällainen, koska vien yksin lapsen päiväkotiin. Ajattelin silloin vajaan 2-vuotiaan äitinä, että hitto kun sille ei millään saa sitä haalaria päälle. Että kyllä se sitten parin vuoden päästä helpottaa. Ei helv*tti helpota, tänään jahtasin 4-vuotiasta saunaan asti, kun on niin paljon hauskempaa juosta äitiä karkuun kun pukea paita päälle. Mitkään vaatteet ei käy, mikään aamupala ei ole hyvää (paitsi se jota ei just nyt ole tarjolla) ja meillä on kuitenkin vain yksi lapsi joka nukkuu hyvin :D
VastaaPoistaapuaaaaaaa mä niin nään itseni samassa tilanteessa kun arki taas kunnolla alkaa... :D tsemppiä!<3
Poista