Koiraton koti on karvaton ja nuhaton

Yritin keksiä jonkun hauskan koiraotsikon, mutta pieleen meni. Toisaalta tuo otsikko kuvaa meidän perheen koiratilannetta oikein hyvin. Vaikka neljän naisen taloudessa hiuksia on lattialla kuin koirankarvoja. No kuitenkin!

Minulla ja sittemmin meillä oli koira. Ostin koiran noin puoli vuotta ennen kuin aloin odottamaan esikoistamme. Koira oli kaverini koirien sekarotuinen pentu ja ristin hänet Viliksi. Vili asui kanssamme vielä esikoisemme synnyttyä, mutta muutti toiseen kotiin ennen keskimmäisen tyttäremme synnytystä.

Vaikka mietin miten olisin pärjännyt pienten lasten kanssa ja koiranulkoilutusten kanssa - kun hoidan arkea niin paljon yksin - niin syynä ei kuitenkaan ollut pärjäämättömyys, vaan allergia. Sekä minulla, että miehelläni.

En tiedä voinko syyttää raskautta, mutta ensimmäisen odotukseni aikana minulle puhkesi ensimmäistä kertaa siitepölyallergia. Voi olla, että allergia on aina ollut minulla, mutta ensimmäistä kertaa lääkehoitoa se vaati vuonna 2013. Sen jälkeen se on vain pahentunut, eikä mennyt kauaakaan kun huomasin joka aamu herääväni kurkku karheana. Oli vuodenaika mikä tahansa.

Silmät syyhysi, aivastutti ja olo oli vetämätön. Ei tarvinnut kovinkaan hyvää matikkapäätä ja kovinkaan suurta koiratonta kokeilujaksoa, kun huomasimme kyseessä olevan koira-allergia.

Me luovuimme Vilistä, mutta onneksi hän pääsi muuttamaan ihan meidän lähelle, mammalaan eli äidilleni. Ja nyt viikonloppuna otimme hänet yökylään.

Voi että miten tytöt nauttivat, kun illalla lähdettiin yhdessä vielä pissattamaan koiraa ja vedettiin vaan haalarit yöpaitojen päälle. Märät iltasuukot lattianrajasta ja iloinen haukahdus heti aamusta. Kaiken sen arvoista, että heräsin aamulla silmät kutisten ja kurkku karheana.

Välillä mietin, että pitäisikö kokeilla jatkuvaa allergialääkitystä ja ottaa koira takaisin kotiin. Tulen kuitenkin aika nopeasti siihen tulokseen, ettei se olisi kellekään parasta. En minä halua jatkuvalla syötöllä syödä lääkkeitä eikä olisi oikein taas vuosien jälkeen repiä koiraa pois kodistaan. Kodistaan, jossa hänen on hirveän hyvä olla ja seurana viisi muuta nelijalkaista.

Silti mietin miten ihana olisi, kun esikoisemme pian menee kouluun ja kotiin tullessaan vastassa oli aina joku, eikä tyhjään kotiin pitäisi ikinä tulla.

Onneksi me pääsemme helposti rapsuttelemaan Viliä sekä hänen muita karvaisia perheenjäseniä. On ihanaa, kun lapset saa kasvaa eläinten kanssa!