Viisi vuotta sitten elin toista vuorokauttani äitinä Tyksin lapsivuodeosastolla. Kainalossa tuhisi pieni tummatukkainen tyttö. Kaikki oli niin uutta ja niin pelottavaa. Tiesin, että olin aloittanut elämäni upeimman matkan, mutten osannut kuvitellakaan miten upeaa se olisi.
Viisi vuotta on kulunut hujauksessa. Ollaan yhdessä opeteltu olemaan ja elämään. Vaikka minä kasvatan häntä, on hän kasvattanut minua varmasti kaksinkertaisesti. Matka on ollut upea ja tulee olemaan sitä aina. Kun rinnalla talsii tuollainen maailman upein tyttö, ei elämä voi olla harmaata.
Hän on upea. Ulkoisesti, mutta erityisesti sisältä. En lakkaa ihmettelemästä miten minä olen voinut luoda jotain noin kaunista. Jollain suuremmalla voimalla on oltava näppinsä pelissä, niin upea hän on.
Vielä hetken hän on tässä ihan lähellä koko ajan. Kurkkua kuristaa ajatuskin siitä, että kahden vuoden päästä minun on venytettävä napanuoraa kilometrien verran ja päästettävä hänet koulutielle. Niin kaukana, mutta niin lähellä. Viisi vuotta on tuntunut kuukausilta, kaksi vuotta menee ohi viikoissa.
Mutta vielä hetken hän on viisi. Minun pieni lapseni hän on ikuisesti, mutta he ovat kuitenkin vain lainassa meillä. Ennen kuin huomaammekaan, on aika päästää heidät maailmaan. Se alkaa pienin askelin koulutiestä, mutta muuttuu äkkiä omaan kotiin ja lapsen lapsiin.
Aika. Pysähdy edes hetkeksi. Rakas. Älä kasva noin nopeasti.
Upea, kaunis ja maailman ihanin esikoisemme.
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3