Vaikeinta on olla vanhempi myös öisin

Vittu mitä paskaa. Hyvin spontaanisti, hyvin hiljaa hampaiden välistä suhisten. Niin vaan se suustani viime yönä pääsi.

Meillä eletään nyt jo toista viikkoa taas jotain vaihetta. Tiheä imu, eroahdistus, hampaat tai ihan vain yleinen unettomuus. Oli syy mikä tahansa, vähintään tunnin välein herätään kitisemään ja ähisemään. Univelkaa, silmäpusseja ja liian suuria määriä kahvia.

Ja tiedättekö mikä on vanhemmuudessa kaikkein vaikeinta? Olla se hyvä ja rakastava vanhempi myös öisin. Kun univelka painaa nii paljon, että se tuntuu musertavalta. Ja silti sinun on herättävä ja tehtävä lapsesi tyytyväiseksi. Se on oikeasti välillä aika vaikeaa. Tai jos ei vaikeaa niin ainakin hyvin vittumaista.

Univelkaa on käytetty joskus kidutuskeinona. En ihmettele, väkisin hereillä pitäminen on musertavaa. Jokainen vanhempi joutuu ainakin osittain luopumaan hyvistä yöunista vauvan tullessa taloon. Vauvat nukkuvat eri tavalla, mutten koskaan ole tavannut pienen lapsen vanhempaa joka kehuskelisi nukkuvansa paremmin kuin koskaan ennen.

Olen kirjoittanut blogin puolella siitä miten keskimmäinen lapsemme oli refluksilapsi. Hyvin itkuinen öisin ja huono nukkumaan. Tiivistyksenä kyseessä oli siis silent versio ja tajusimme asian vasta taaperoiässä. Vauvavuotemme oli itkuinen ja univelkainen. Niin vanhemmilla kuin pienellä lapsella. Olen avoimesti myöntänyt miten silloin oli hetkiä - pienen babybluesin tai ehkä jopa lievän masennuksen pauloissa - kun kanniskelin taas kerran huutavaa lasta yöllä sylissäni ja mietin, että jos hänet tiputan hiljeneekö hän?

Ajatuksista tekoihin on pitkä matka enkä ikinä olisi toteuttanut ajatuksiani. Ne kuitenkin pelästyttivät minut, miten hyvä äiti voi edes ajatella noin? Jälkikäteen olen tajunnut etten se ollut minä. Se oli väsymys. Se oli epätoivo ja se oli alakuloisuus. Siitä suosta noustiin ja ajatustyön avulla olen oppinut itsestäni todella paljon.

Mutta univelka muuttaa ihmistä. Minut muuttaa huonommaksi versioksi itsestäni jo muutama yö. Se rasittaa pääkoppaa, perhettä ja parisuhdetta. Pinna on kireällä, ei jaksa ja ei pysty. Se on oikeasti paljon suurempi asia mitä voi kuvitella eikä sitä oikein edes tajua ennen kuin sen itse kokee.

 Minulla on ollut aikaa tässä vuosien varrella käsitellä paljon myös niitä negatiivisia tunteita ja olen oppinut itsestäni paljon. Viimeöinen vmp -lause muistutti minua muutaman vuoden takaisesta, mutta samalla tajusin etten ole onneksi lähelläkään sitä tilannetta. Nyt henkisesti paremman vauvavuoden takia epäilen etten sinne joutuisi, vaikka univelka ja unettomuus jatkuisikin vielä tovin. Toivon mukaan kuitenkin tämä vaihe menisi taas ohi ja palattaisiin siihen 2-3 syöttöön yössä. Kaksi hammasta kuultaa läpi ja seuraavaan yöhön valmistaudutaan supolla. Ehkä tämä tästä?

Tiedättekö myös mitä surukseni huomasin yksi kerta eräässä äitiryhmässä? Äidit saavat tappelun aikaiseksi myös siitä, kuka on kaikkein väsynein. Ilmeisesti huonoista öistä ei saa valittaa ellei ole kokenut kipeän lapsen kanssa kuukausien valvomisia. Ja kakkanmarjat sanon minä.

Minä olen kokenut sen kuukausien valvomisen. Nyt nukun paremmin kuin silloin mutta valitan silti. Minua väsyttää, väsytti silloinkin. Ärsyttää valvoa, ärsytti silloinkin. Oli kyse sitten yhdestä yöstä tai yhdestä vuodesta niin antakaa herranjumala nyt äitien kertoa ne huonot fiilikset. Ettei käy niin, että se väsynyt äiti
sortuu ajatuksista epätoivoisiin tekoihin ja pudottaa sen vauvan maahan.

VMP. Sitä se lasten kanssa valvominen välillä on. Parempien öiden toivossa ja vahvemman kahvin avulla selviää aika kauan, mutta joskus se raja tulee kyllä vastaan. Eikä sinne rajalle asti kannata mennä jos vain on joku, joka taakkaasi helpottaa. Minua ainakin helpottaa se suunnattomasti, että edes yhden aamun viikossa saan nukkua pitkään ja herään siihen, kun aamukahvi kannetaan sänkyyn.