Tein viime viikolla "ketsuppikastiketta" eli tomaattikastiketta ja makaronia. Tällä kertaa kuitenkin heitin joukkoon vähän soijarouhetta protskua tuomaan. Vaikka jo sana soijarouhe - ja kaikki muu vähääkään tuntematon - saa aikaan en tykkää lauseet. Eikä omasta mielestäni koko rouhe maistu miltään ruoan joukossa.. No kuitenkin.
Lapseni istuivat pöytään ja tarkat silmät huomasivat heti erilaiset kikkareet kastikkeessa. Sen verran harvoin rouhetta kuitenkin joukkoon laitan, etteivät he tunnistaneet sitä soijarouheeksi.
Mitä tämä on?
No vähän sellaista uutta lihaa. Tosi hyvää!
Niinkuin jauhelihaa?
No joo, melkein.
Molemmat tytöt söivät tyytyväisinä kastikkeensa. Minä kuitenkin mietin, että teenkö nyt oikein? Olen aina ollut kovasti lapsille valehtelua vastaan, mutta onko tämä pieni valkoinen valhe vakava?
Minulla olo oli koko ruokailun vähän inhottava. Ei maailmanloppu, mutta silti. Rehellisyys maan perii ja mielummin kasvatan tytöistäni ennakkoluulottomia maistelijoita kuin huijaan heitä monipuolisesti syömään. Ilman että he edes tiedostavat asiaa.
Ruoan jälkeen kerroin että sen lihan nimi oli soija. Viisivuotias oli jo näyttämässä yök ilmeensä, kun ehdin nopeasti lisätä, mutta että eikö ollutkin hyvää? Söit ainakin lautasen tyhjäksi.
Hän myönsi, että kyllä. Se oli hyvää. Sain hänet jopa vähän innostumaan lihasta nimeltä soija, kun hän sai keksiä mihin kaikkialle sitä voisi laittaa jauhelihan sijaan.
Illalla pohdin, että saako lasta huijata syömään jotain? Tavallaan olen ehdottomasti sitä vastaan, vaikka itse toiminkin niin. Periaatteen takia, enhän minäkään halua, että minut huijataan syömään ruokaa joka ei ole gluteenitonta vaikka keliakiaa ei minulla olekaan. Maalaisjärki kuitenkin sanoo, että cmoon. Kyseessä on pieni valkoinen valhe, ja äitinä tunnen nirson lapseni ja tällä kertaa osasin vetäö oikeasta narusta. Eikä kukaan vahingoittunut.
Sama järjen ääni sanoo kuitenkin samalla, että eihän tämä tapa ole kovin hyvä. Eihän se ketään auta jos lapsi edelleen yökkii sanalle soija, vaikka sitä mieluusti syökin. Kun eihän hän tiedä mitä syö. Hänet pitäisi saada ennakkoluulottomasti syömään sitä soijaa, eikä syöttää ja pitää nimeä salaisuutena.
Miten on? Oikein vai väärin? Missä menee huijaamisen raja?
Meillä lapset eivät päätä mitä meillä syödään. Tai joskus kyllä saavat toivoa. Lapset kannustetaan maistamaan, mutta ei pakoteta missään nimessä syömään. Vai pakotinko minä tavallaan nyt? Koska ilman valhettani molemmat olisivat ilmoittaneet ennen maistamista, että hyi ja syöneet maksimissaan kaksi lusikallista.
Kyllä minäkin välillä huijaan että kalapuikot on nugetteja ja sillon maistuu 😁 ehkä aattelen et kumpi on pienempi paha; kertoa pieni valkoinen valhe ja lapsi syö kalaa edes joskus vai että ruokavalio on kovin suppea ja äiti stressaa. Meillä aika nirso tyttö. Uskon että tämä kuuluu osittain tähän ihanaan kolmen vuoden ikään koska esim kalapuikkojen kanssa ei näköjään ole kyse siitä että ei tykkäisi. :)
VastaaPoistaNiina
totta, hyviä ajatuksia! Ja ehdottomasti kuuluu tuohon ikään, meilläkin kaikki on pahaa jo ennen kuin edes maistetaan :D edes ne vnahat lempparit ei tunnu enää kelpaavan niin hyvin
PoistaEi tuossa minun mielestä mitään kovin pahaa ole. Minä sanon aina, että ei sisällä sipulia, vaikka aika usein kyllä sisältää :D Poika kysyy siis lähes joka ruuan kohdalla, että onko tässä sipulia.
VastaaPoistameillä kysytään samaa... :D ja sitten ne nypitään pois
PoistaSaa.
VastaaPoistaMitään sirkusta tai salaliittoa ei ruokailuista saa tehdä, mutta jos ei nyt valehdella, niin ainakin vähän harhauttaa.
Jos lapsi kysyy jostain ruoka-aineesta ”mitä tää on?” niin vastaan kyllä. Mutta erikseen en mainosta, että tänään ruuasta löytyy sipulia, soijaa ja kesäkurpitsaa.
Normaali ruuasta keskusteleminen on ihan ok. Jutellaanhan me aikuisetkin ruuan kolstumuksesta. Eikä me aikuiset muuten olla sen ennakkoluulottomampia ruokamme suhteen, vaikka usein niin itsellemme väitämme ;)
hihii totta, eihän tosiaan olla :D kyllä minäkin ehdottomasti haluan tietää mitä ruokani sisältää ja aika ennakkoluuloisesti maistoin taannoin sirkkoja...:D
PoistaMun mielestä suoranainen valehtelu on väärin. Siis tyyliin jos lapsi kysyy onko ruuassa sipulia ja vastaat, että ei, vaikka sitä sipulia siinä olisikin. Sen sijaan toi sun soijaesimerkki ei mun mielestä ollut valehtelua. Soijarouhehan kun musta ihan oikeesti on vähän niin kuin toisenlaista (lihatonta) lihaa :)
VastaaPoistaSamaa mieltä! Mulle huijattiin joskus kotona, että jossain kastikkeessa ei ollut homejuustoa vaikka oikeesti olikin. En tykännyt homejuustosta yhtään ja vaikka totta onkin ettei se siinä kastikkeessa maistunut, niin kyllä tuli ”petetty” olo kun totuus kerrottiin siinä vaiheessa, kun sain lautasen tyhjäksi. Sun tilanteessa et suoraan valehdellut ”ei tää ole soijaa vaan...”, ja lihankorvikehan se oikeesti on, eli ”uudenlainen liha” on mun mielestä ihan käypä kuvailu :D Ja tässä kuitenkin tarkoitus oli saada lapsi kokeilemaan uutta eikä väkisin syöttää mitään inhokkia.
Poistahyvä pointti! :) Olen kyllä nyt huomannut, että tytöt vielä tarkemmin kysyvät mitä ruoka sisältää kun olen alkanut tunkemaan kaikkea uutta ja erilaista joukkoon. Jos valehtelisin ja kerotisin valheen, uskaltaisivatko he enää maistaa ja luottaa minuun?
PoistaEn muista minkä ikäinen olin, mutta tosi pieni, kun kysyin mummolta ja vaarilta onko heidän tekemässään jauhelihakastikkeessa sipulia. Ei kuulemma ollut. Huomasin kuitenkin valheen ja sen jälkeen olen syönyt mummolan ruokia varmaan yhden käden sormilla laskettavat kerrat.
VastaaPoistasitä ei aina osaakkaan ajatella miten pienestä joku asia voi olla kyse, tämä on hyvä esimerkki siitä!
PoistaMeilläkin on pienenä inhottu sipulia, mutta hyvällä ruokahalulla kaikki maistui jos ei tiennyt että sitä on ruuassa.
VastaaPoistaPienen lapsen kohdalla pieni valkoinen valhe ennen tai jälkeen ruuan ei ole niin paha asia ja isomman lapsen kanssa asiasta voikin jo keskustella. Juuri kuten tässä soijan kanssa teillä kävi,eli hyvin! Siinä lapsi ymmärsikin, että tykkäsi ruuasta, joten miksipä sitä ei voisi tehdä uudelleen, eikä sana "soija" olekaan mikään kauhistus enää.
Tulee mieleen ensimmäinen poikaystäväni. Hän söi usein käymässämme ravintolassa suosikkiannoksensa, varmaan kymmenen kertaa tietämättä että siinä on sieniä (ei ollut kysynytkään sitä). Kunnes jostakin tuli vaan ilmi silloin yhdennellätoista kertaa, että annoksessa on sienisilppua. Siihen jäi hänen ruokansa,mikä oli todella naurettavaa! Eli lapsellista.
Lapsilta tämän käytöksen ymmärrän,mutta en kyllä enää aikuiselta nuorelta mieheltä.