5-vuotiaana oleminen ei ole aina helppoa. Napanuora on venynyt jo aika paljon, mutta silti on niin kovin pieni. Tai pieni ja pieni, kehen sitten vertaa. Pikkusiskoihin verrattaessa on niin hirmuisen iso, kun taas koululaiset ovat vielä ainakin kymmenen metriä pidempiä ja satakertaa taitavampia. Ollakko siis pieni vai iso? Siinäpä vasta pulma ja se kyllä näkyy.
Niin äidissä kuin lapsessakin.
On niin ihmeellisestä miten pienessä ajassa lapsesta kasvaa niin iso ja osaava. Onhan reilu viisi vuotta nyt kuitenkin aika lyhyt aika ihmiselämässä. Siitä avuttomasta nyytistä on kuoriutunut taitava tyttö joka osaa itse tehdä rusetin sekä palmikon. Hän on niin taitava ja itsenäinen, mutta samalla vielä niin pieni. Sekä hänen itsensä, että minun mielestäni. Tai ainakin luulen tulkitsevai tämän teiniangsti vaiheen niin.
Just. Se on yleisin vastaus mitä hänen suustaan tulee jos häntä yrittää ohjeistaa.
Mutta kun. Se on vastaus kaikkeen jos hän on toiminut tai tehnyt vähän kyseenalaisesti.
Ei hän pahalla, hän vain välillä luulee olevansa vähän isompi mitä on. Tai haluaisi olla jo iso ja taitava. Monessa asiassa hän onkin. Viisivuotiaaksi hän on todella taitava. Mutta ajatustyö ei käy aina ihan toiminnan kanssa yhteen, eikä syy-seuraus ajatustapa aina toimi. Siihen on syynsä miksi vain aikuiset saavat nostaa pikkusiskon johonkin ja siihen on syynsä miksi hän ei voi laittaa auton turvavöitä kokonaan itse.
Toisaalta taas tuntuu, että hän haluaa sitä syliä ja läheisyyttä ihan yhtä paljon mitä pikkusiskonsa. Ainakin välillä. Nykyään, kun häntä harmittaa hän ei välttämättä pyydä enää syliin vaan haluaa halin. Ja tästäkös äiti kriiseilee.
Hän on niin pieni vielä. Mutta kuitenkin niin iso. Yritän tsempata itseäni siihen, että hän saa itse yrittää ja hän saa itse osata. On kuitenkin vaikea välillä olla auttamatta tai olla tekemättä puolesta. Toinen kun on kuitenkin aina ikuisesti äidin vauva.
Minä haluan tukea häntä olemaan itsenäinen. Vähän pumpulipuikolla tökkiä selkään jos jokin ei meinaa sujua tai jos jokin jännittää. Ja taas samalla tekisi mieli kaapata hänet syliin ja sulkea kotiin neljän seinän sisälle. Eihän hän voi vielä pärjätä sekuntiakaan ilman äitiä!
Viisivuotias voi ehkä olla jo valmis eskariin ja suureen maailmaan, mutta äiti ei ainakaan vielä ole. Onneksi tässä on puolisen vuotta aikaa harjoitella tätä asiaa. Luulen, että saan huomata vielä vähän enemmän miten taitava ja pärjäävä hän on. Kunhan vain uskallan ja raaskin antaa yrittää.
Taaperoiden kanssa tämä ajatustapa ei todellakaan toimi, mutta jo viisivuotiaan kanssa uskallan ottaa sen käyttöön; Joskus on vain parempi kääntää selkänsä ja antaa toisen yrittää. Sulkea silmät ja katsoa mitä lopputulos on, ennen kuin ryntää auttamaan.
Ja ehkä vähän kurkkia sormien välistä miten se yrittäminen sujuu.
Lähetä kommentti
Kiitos kun kommentoit <3