Keittiössä piilossa lapsiltani

Huomenta! Täällä minä istun keittiön nurkassa tietokone sylissäni, piilossa lapsiltani. Kyllä, piilossa.
Aamupiirretyt pauhaavat ja minä yritän vielä kymmenen minuuttia - kananmunien keittymisen ajan - piilotella kiukkuiselta taaperolta.

Se on muuten jännä miten pienestä se alkaakin, että äiti saa kaiken kiukun niskaansa.

Olimme nimittäin esikoisemme jalkapallotreeneissä eilen ja isi jäi sairastupalaisten kanssa kotiin - kuumeflunssa löysin myös keskimmäisen lapsemme. Kuulemma taapero täällä oli iloisesesti harjoitellut kävelemään ja tyytyväisenä leikkinyt.

Mutta kun äiti tuli kotiin alkoi sen päivänen kiukuttelu ja kärttyisyys.

Joka sama alkoi heti aamusta. Hän on oppinut hyvin dramaattisesti heittäytymään sylissä, sohvalla ja lattialla pitkin pituuttaan. Ymmärrän, että ne hampaat kiusaa, mutta mutta... Voi hitto vie! Tulisi jo ne viikkoja haudotut kulmahampaat vihdoin läpi!

Yön pimeinä tunteina kipeitä lapsia hyssytelessäni mietin mitä tekisin jos voittaisin lotossa. Yöllä on aikaa joko stressata tai ajatella turhuuksia ja reilu viiden vuoden aikana unettomia öitä on sen verran takana, että aikaa on jäänyt reilusti näihin molempiin. Mietin toisiko massiivinen rahavoitto onnea.

Se raha ei opettaisi lapsiani nukkumaan, se raha ei auttaisi kulmahampaita kasvamaan yhtään sen kivuttomammin tai nopeammin. Se raha ei poistaisi siitepölyallergiaani eikä alkavaa flunssaani.

Toisaalta taas se raha mahdollistaisi viikottaisen siivoojan, hienomman kahvinkeittimen ja vaikka kodinhegettären joka lähtisi heti aamusta apteekkiin hakemaan toisen allergialääkkeeni.

Jos voittaisin lotossa minä...Olisin tasan niin tylsä, että maksaisin asuntolainan pois.

Jos siis voittaisin lotossa tarpeeksi. Kun muistaisi edes lotota...Ja silloin, kun muistaa niin häviö tulee niin, että tärähtää. Tai hyvällä tuurilla saan omani takaisin. Ja saahan silläkin summalla sitten suklaalevyn!

Onnea on nämä lapset ja tämä elämä. Varsinkin nyt parin kahvisaavillisen jälkeen sen taas muistaa vähän paremmin.